maanantai, 12. joulukuu 2016

Haluan vain olla oma itseni

Nyt loppuvuodesta olemme saaneet seurata lahjakkaan Saara Aallon saagaa ja etenemistä englantilaisessa X-Factor laulukilpailussa. Kilpailu ratkesi eilenillalla, ja Saara sijoittui hienosti toiseksi. Sijoitus on todella komea saavutus, sillä kilpailu on ollut ankara eikä kukaan ulkomaalainen ole koskaan voittanut kyseistä kilpailua. Monen mielestä Saara onkin todellinen voittaja, sillä niin monta estettä ja vastustusta hän on matkallaan voittanut. Saara on hyvä esimerkki monesta asiasta, paitsi superlahjakkuudesta myös sisusta, rohkeudesta ja päättäväisyydestä. Mutta kyse ei ole sittenkään vain niistä tai pinnallisesta maineesta ja maallisesta menestyksestä, vaan paljon isommasta ja tärkeämmästä asiasta. Saara on monta kertaa sanonut eri yhteyksissä, että hän haluaa vain olla oma itsensä. Ja tuohon omana itsenä olemiseen liittyy tarve toteuttaa ja ilmentää omaa ainutlaatuista olemustaan tässä maailmassa. Sitä hän tekee nimenomaan laulamalla ja esiintymällä, on tehnyt jo pikkutytöstä asti.

Jokaisella meistä on tietysti ehdoton oikeus tulla omaksi itseksemme. Vaikka tämän pitäisi olla itsestään selvää, silti se ei ole sitä. Joskus käykin niin että kun ihminen löytää itsensä ja uskaltaa entistä aidommin ilmaista sitä mitä hän tuntee sisällään se herättää suurta vastustusta ja väheksyntää. On valitettavan yleistä että toiset yrittävät vastustaa sitä muutosta mikä ihmisessä tapahtuu. He voivat pilkata, mollata, syyllistää ja tehdä kaikenlaista ikävää yrittäessään nujertaa toisen saadakseen hänet pysymään ruodussa. He voivat jopa sanoa; mitä sinä yrität esittää? Tämä on varsin outoa kun ihminen yrittää epätoivoisesti tulla omaksi itsekseen, mitä hän on aina halunnut olla. Usein mollaamiseen liittyy kateus ja oma tiedostamaton kaipuu tulla arvostetuksi. Suomalaista kulttuuria onkin usein luonnehdittu häpeäkulttuuriksi ja ilmapiiriä kateelliseksi, minkä takia monen on vaikea saada ansaitsemaansa arvostusta. Toinen ryhmäilmiö on se, ettei porukasta saa erottua, ei hyvässä eikä pahassa. Kun kuuluu keskinkertaiseen kastiin, on turvassa arvostelulta, ja kuten tiedetään sivusta on hyvä huudella. Saarakin on saanut osakseen pilkkaa ja vähättelyä, eikä kaipaamaansa arvostusta ja tukea päästäkseen eteenpäin omalla tiellään. Sen takia hän päätyikin vieraaseen maahan kokeilemaan onneaan, ja kuten kaikki tiedämme mihin se jo tässä vaiheessa johti, tuo päätös oli oikea. Vieraaassa maassa hän lopultakin on tullut nähdyksi ja hyväksytyksi, omana itsenään. Kun ihminen saa tukea ja kannustusta se auttaa häntä kasvamaan vielä suuremmaksi, niin että hänessä piilevät mahdollisuudet puhkeavat kunnolla kukkaan.

Itseksi tulemiseen liittyy kiinteästi myös näkyväksi tuleminen muille. Tällä en tarkoita näkyvyyttä medioissa vaan paljon syvällisempää ja tärkeämpää asiaa. Ihmisen perustarve on tulla nähdyksi sellaisena kuin on, mutta samaan aikaan se on hyvin pelottavaa. Jotta voi tulla nähdyksi omana itsenään täytyy uskaltaa ottaa riski ja astua esiin paljaana ja avoimena, jolloin on altis myös haavoittumaan ilman suojaavia kuoria. Näkyväksi tuleminen on myös vastavuoroinen prosessi, siihen tarvitaan molempia osapuolia, sitä joka näkee ja sitä joka tulee nähdyksi. Moni on kamppaillut vuosikausia tullakseen nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin, ja sitten kun se tapahtuu se voi olla käänteentekevä hetki ihmisen elämässä.

Sisäinen kasvu ja näkyväksi tuleminen johtaa usein myös ulkoiseen elämänmuutokseen. Samalla myös ihmiset rinnalla saattavat vaihtua. Useimmiten onneksi käykin niin, että ihminen lopulta löytää ympärilleen juuri sellaisia ihmisiä, joita hän tarvitsee. Heidän seurassa hän voi olla vapaasti oma itsensä toisten hyväksyessä hänet sellaisena kuin hän on. Vihdoinkin hän on vapaa olemaan oma upea itsensä ja toteuttamaan sitä potentiaalia mitä hänessä on. Siihen meillä jokaisella on kiistämätön oikeus. Toivon Saaran esimerkin rohkaisevan kaikkia muitakin astumaan esiin varjoista ja toteuttamaan omaa olemustaan, mitä ikinä se kenenkin kohdalla sitten tarkoittaakin.

lauantai, 1. lokakuu 2016

Kiintymyssuhteista

Viimeisinä vuosikymmeninä perheenjäsenten välistä vuorovaikutusta on tutkittu psykologian piirissä paljon. Varsinkin varhaista vuorovaikutusta koskeva tutkimus on antanut lisävalaistusta kiintymyssuhteiden muodostumiseen ja merkitykseen ihmisen elämässä. Ensimmäisten elinvuosiensa aikana lapselle muodostuu kiintymyssuhde häntä hoitaviin aikuisiin, eli yleensä vanhempiinsa. Kiintymyssuhde muodostuu nimenomaan vanhemman ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa, ja vanhemman tapa olla vuorovaikutuksessa lapsen kanssa vaikuttaa siihen millaiseksi tuo kiintymyssuhde lopulta muodostuu. Kiintymyssuhde molempiin vanhempiin voi myös olla erilainen. Myös lapsen ominaisuudet ja temperamentti vaikuttavat omalta osaltaan lapsen ja vanhemman väliseen vuorovaikutukseen ja siten myös kiintymyssuhteen laatuun. Kiintymyssuhteen laatu on suhteellisen pysyvä, mutta samalla ihmisellä voi olla useita erilaisia kiintymyssuhteita eri ihmisten kanssa. Lapsuudessa omaksutulla kiintymyssuhdemallilla on hyvin kauaskantoisia vaikutuksia ihmisen koko elämään.

John Bowlby loi aikoinaan teorian, jonka mukaan herkästi virittyneiden ja lapsen tarpeisiin reagoivien äitien lapsille muodostui turvallinen kiintymyssuhde, ja lapsista kasvoi myöhemmin myös tasapainoisia aikuisia. Sen sijaan haastavissa olosuhteissa eläneille lapsille muodostui turvaton kiintymyssuhde, jonka vuoksi heistä kasvoi usein aikuisia, jotka herkemmin altistuivat uusille haastaville elämäntilanteille ja jotka omalla toiminnallaan vanhempana siirsivät saman taipumuksen omille lapsilleen. Tasapainoisessa perheessä vanhemmat ovat emotionaalisesti läheisiä, mutta samaan aikaan itsenäisiä. Tunnekokemusten käsittely on avointa ja rakentavaa. Etäisissä perheissä läheisyyttä vierastetaan eikä tunteita jaeta. Lapsi joutuu vetäytymään ja hänen emotionaalinen kehityksensä voi vaarantua. Ristiriitaisissa ja kriisiytyneissä perheissä vanhempien suhde lapsiin on ristiriitainen ja vaikeaselkoinen. Vanhempien tunteiden ilmaisu voi olla liioitellun voimakasta, mikä rasittaa lasta. Yhteenkietoutuneissa perheissä vanhemmat voivat olla liian huolehtivaisia ja niissä voi esiintyä liittoumia perheenjäsenten kesken. Tällöin yksilöillä ei ole omaa tilaa eivätkä he pääse itsenäistymään.

Turvallinen kiintymyssuhdemalli kehittyy vauvalle, joka on saanut hyvää hoivaa ja jolla on ollut herkkävaistoinen vanhempi. Tällainen vauva on oppinut luottamaan siihen, että hänen tarpeisiinsa vastataan ja hänen tunteitaan kuunnellaan ja ymmärretään. Aikuisena turvallisesti kiintynyt ihminen pystyy luottamaan toisiin ihmisiin ja ilmaisemaan rohkeasti tunteitaan ilman, että pelkää tulevansa hylätyksi. Turvallisesti kiintyneestä ihmisestä tulee aikanaan myös sensitiivinen vanhempi, joka ymmärtää vauvaansa ja joka pystyy toimimaan vauvan parhaaksi. Turvallisen kiintymyssuhteen omaava vanhempi pystyy sietämään oman lapsensa tarvitsevuutta ja avuttomuutta. Hän ymmärtää, että lapsi ei ole oman minän jatke, vaan erillinen ihminen, jolla on oma mieli ja omat tarpeet ja toiveet.

Välttelevä kiintymyssuhde muodostuu yleensä tunneilmaisultaan köyhässä perheessä. Suomalaisessa kulttuurissa välttelevä kiintymyssuhde on ollut perinteisesti yleisin. Joskus vanhempien reagoimattomuus tunteisiin johtuu masennuksesta. Vanhemmalla ei ole kykyä eikä voimia ottaa vastaan lapsen negatiivisia tunteita. Vähitellen lapsi oppii tukahduttamaan tunteensa. Lapsi vetäytyy, eikä jaa ajatuksiaan vanhempiensa kanssa. Sen sijaan hän pyrkii hakemaan hyväksyntää suorituksilla ja toimimalla oikein. Välttelevästi kiintyneestä lapsesta kasvaa usein itselleen ankara ihminen, jonka on vanhempana vaikea tunnistaa oman lapsensa tunteita.

Ristiriitainen ja turvaton kiintymyssuhde muodostuu perheessä, jossa on vallinnut epäjohdonmukainen tunneilmapiiri. Vanhemman käyttäytyminen on ollut ristiriitaista ja arvaamatonta, jolloin lapsi ei koskaan voi olla varma siitä miten vanhempi reagoi ja mitä tapahtuu. Tällöin lapsi oppii olemaan jatkuvasti varuillaan ja jännittämään vanhempiensa tunnetiloja. Hän yrittää käyttäytyä joko niin, ettei herätä aikuisen suuttumusta tai toisaalta hän saattaa liioitella omia tunteitaan, jotta saisi aikuisen huomion. Aikuisena ristiriitaisesti kiintynyt ihminen uupuu ja ahdistuu herkästi. Hän tutkailee jatkuvasti muiden tunnetiloja. Ristiriitaisesti kiintynyt pyrkii välttelemään konflikteja eikä uskalla näyttää omia tunteitaan. Vanhempana hän itse on usein epäjohdonmukainen: toisinaan menettää herkästi malttinsa, toisinaan antaa liikaakin periksi lapselle. Kaoottinen ja jäsentymätön kiintymyssuhde kehittyy ihmiselle, joka on lapsuudessaan tullut kaltoinkohdelluksi. Vanhemmat ovat olleet epäluotettavia ja jopa vaarallisia lapselle. Usein perheessä on alkoholiongelmia tai väkivaltaa.

Eräässä tutkimuksessa todettiin, että äideistä lähes 70 % ja isistä vajaa puolet on autonomisia, omaa lapsuuttaan realistisesti arvioivia ja lapsuudesta avoimesti puhuvia kasvattajia. Äideistä noin viidennes ja isistä noin puolet piti etäisyyttä omiin vaikeisiin lapsuuden kokemuksiinsa, vähättelivät niiden merkitystä ja kertoivat omasta lapsuudestaan ristiriitaisesti. Pieni osa äideistä ja isistä oli vielä vahvasti sidoksissa omiin kasvattajiinsa, heillä oli paljon selvittämättömiä ristiriitoja ja oman lapsuuden muistelu oli hämmentävää, sillä siihen liittyi paljon vahvoja tunteita. Vanhemman suhde omaan lapsuuteen näyttääkin vaikuttavan siihen, millainen kiintymyssuhde tämän lapsille kehittyi. Autonomisille vanhemmille syntyi useammin turvallinen kiintymyssuhde lapsensa kanssa kuin ei- autonomisilla vanhemmilla.

Tutkijoiden mukaan Suomessa esiintyy lasten ja vanhempien välillä eniten vältteleviä kiintymyssuhteita. Vaikka kiintymystyylien on todettu olevan suhteellisen pysyviä, voivat ne myös muuttua. Vanhempien omat elämänpolut, persoonallisuuden piirteet ja tehdyt valinnat vaikuttavat lopulta hyvin paljon siihen, millaiseksi kiintymyssuhde omiin lapsiin muodostuu. Ja lapsuuden kiintymyssuhteet puolestaan ohjaavat sitä miten meillä on tapana olla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa ja antavat mallin ihmissuhteillemme myös aikuisina. Toivottavasti kulttuurimme muuttuu vähitellen tunneilmapiiriltään turvalliseksi, lämpimäksi ja avoimeksi niin että kaikilla olisi mahdollisuus nauttia läheisimmistä ihmissuhteista lapsuudesta hamaan vanhuuteen saakka!

 

 

 

lauantai, 27. elokuu 2016

Traumat ja sukupolvien ketju

Ikivanha lienee ajatus siitä, että isien synnit kostautuvat kolmanteen ja neljänteen sukupolveen asti. Kansantajuisesti on tämä on ymmärretty siten, että jos vanhemmat ovat itse kokeneet kovia omassa lapsuudessaan tai myöhemmässä elämässään, heidän lapsensa saattavat kärsiä siitä myöhemmin.  Suomessa on vuosikymmenten aikana puhuttu paljon siitä miten sota-ajan kokemukset ovat vaikuttaneet koko kansakunnan mielenterveyteen. Tällä on tarkoitettu sitä, miten sodassa traumatisoituneet ovat siirtäneet omia henkisiä haavojaan seuraavien sukupolvien kannettavaksi. Näin varmasti on tapahtunut, mutta vasta viime aikoina on monia viime vuosisadan sotiin liittyviä asioita on avattu ja tuotu esiin sodan kokeneiden kokemuksia. On silti hyvä muistaa, että kaikki vaikeita asioita kokeneet eivät traumatisoidu: ratkaisevaa ei olekaan se mitä on tapahtunut, vaan se miten ihminen on tapahtuneen kokenut ja miten hän on siihen reagoinut, ja millaisia keinoja hänellä on ollut käsitellä tapahtunutta omassa mielessään. On arvioitu että n. 50 % naisista ja 60 % miehistä kokee hyvin järkyttäviä asioita elämässään, mutta heistä vain pieni osa traumatisoituu.

Mutta millä tavoin traumojen vaikutus välittyy sukupolvelta toiselle, siihen tuo lisävaloa nk. kiintymyssuhdeteoria. Kiintymyssuhdeteoria perustuu brittiläisen psykiatrin ja psykoanalyytikon John Bowlbyn ajatuksiin ja tutkimuksiin 1960- ja 1970-luvulta. Bowlbyn mukaan kiintymyssuhdeteoria perustuu ajatukseen siitä, että lapsella on synnynnäinen tarve saada hoivaa ja turvaa vanhemmiltaan ja taipumus kiintyä voimakkaasti häntä hoitaviin ihmisiin, joita hän käyttää turvan lähteenään. Jotta lapsi voisi kiintyä turvallisesti vanhempaansa, tämän tulisi olla herkästi virittynyt lapsen kanssa samalle taajuudelle niin että hän voisi ymmärtää lapsen antamat signaalit oikein ja voisi antaa lapselle sitä, mitä tämä kulloinkin tarvitsee. Perushoivan, eli ruuan, unen, puhtauden ja vaatteiden lisäksi vanhempien tehtävä on auttaa lasta tunteiden säätelyssä. Kun lapsi pelästyy, suuttuu tai joutuu muuten voimakkaiden tunteiden valtaan, hän tarvitsee hoivaajan auttamaan rauhoittumisessa. Isän ja äidin kyky virittyä lapsen kanssa samalle taajuudelle pohjautuu vanhemman omaan lapsuuteen ja omiin kokemuksiin hoivatuksi, kuulluksi ja kohdatuksi tulemisesta. Henkilöt, jotka ovat käsitelleet jollakin tapaa traumakokemuksensa ja ratkaisseet siihen liittyviä ongelmiaan, osaavat tukea lapsia paremmin tunteiden säätelyssä, hillitä paremmin omia tunteitaan ja keskustella jäsennellymmin lasten kanssa hankalista tunteista. He ovat myös intensiivisemmin läsnä lapselleen, ovat muita hyväksyvämpiä ja vähemmän vihamielisiä kuin he, jotka eivät ole kyenneet ratkaisemaan omia traumakokemuksiaan.

Moni kaltoinkohtelua tai muutoin vaikeasta perhetilanteesta lapsena ja nuorena kärsinyt saattaa ajatella kärsimyksen päättyvän sitten kun hän pääsee pois kotoa omaan elämään. Valitettavasti aina ei käy näin.  Joskus traumamuistot ja sen aiheuttamat moninaiset oireet tulevat esiin vasta myöhemmin. Usein parisuhteen solmiminen ja erityisesti vanhemmaksi tuleminen ja oman lapsen saaminen voi aktivoida ja nostaa trauman aiheuttamat oireet voimakkaasti pintaan. Ja juuri tässä onkin se ratkaiseva vaihe, missä ratkeaa siirtyvätkö traumat seuraavan sukupolven kannettavaksi vai onko vanhempi psyykkisesti riittävän vahva katkaistakseen tuon ketjun. Osa yrittää vähätellä omia kokemuksiaan ja selittää ne pois, mutta tahtomattaan heijastaa ne silti lapsilleen. Vaikkei itsestään ja omasta hyvinvoinnista paljon välittäisikään, lasten takia kannattaa omat traumat käsitellä ja hoitaa kunnolla, muuten ne siirtyvät seuraavan sukupolven kannettavaksi. Siksi oman menneisyyden läpikäyminen ja omien haavojen hoitaminen onkin niin tärkeää, sillä vastuun ottaminen omasta elämästä ja omasta hyvinvoinnista koituu lopulta myös lasten parhaaksi. Kukaan ei voi muuttaa menneisyyttä, mutta hän voi vaikuttaa nykyisyyteen ja siten myös tulevaisuuteen. Jokainen voi katkaista sukupolvien ketjun omalta kohdaltaan. Aikuisen ihmisen oikeus ja jopa velvollisuus onkin hakea apua jos tuntuu siltä, etteivät asiat ratkea omin avuin. Omaa ahdistusta ei tule koskaan sälyttää lasten kannettavaksi tai ratkaistavaksi.

Jotkut traumaattisen tilanteen kokeneet voivat selvitä omin avuin ilman ulkopuolista apua. Kun henkilö oppii tunnistamaan trauman vaikutukset omaan elämäänsä sekä oman elämänsä suojaavat tekijät, hän saa lisää voimaa muuttaa elämänsä suuntaa kohti eheytymistä. Joskus tarvitaan kuitenkin ammatillista apua, ja viime aikoina onkin kehitetty traumojen hoitoon erityistä traumaterapiaa. Ylipäätään ihmiset, jotka huolehtivat omasta hyvinvoinnistaan ja hakevat tarvittaessa myös ammatillista apua trauman käsittelyyn, selviävät vaikeistakin elämänkokemuksista muita paremmin. Olisi hyvä saada apua ja tukea silloin kun sitä tarvitsee, vaikka on hyvä muistaa, ettei vanhojenkaan haavojen hoito ole koskaan liian myöhäistä. Selviytymistä edistää, jos löytää itselleen sopivia ja toimivia väyliä käsitellä kokemuksiaan. Varsinaisen terapian ja puhumisen lisäksi apuna voi olla kirjoittaminen ja muiden kertomusten lukeminen. Runot ja muistelmat voivat antaa myös omalle tunnekokemukselle sanat.  Kirjoittaminen auttaa jäsentämään omia kokemuksia siten, että tapahtumat muodostuvat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi katkonaisen ja sirpaleisen tarinan sijaan.

torstai, 3. maaliskuu 2016

Terapiaa vai lääkkeitä?

Aika-ajoin keskustelu masennuksesta nousee voimakkaammin esiin. Aiheeseen liittyy monenlaisia kysymyksiä ja näkökulmia. Mitä masennus oikein on ja mistä se johtuu? Onko se pelkkää aivokemiaa vai hankalien tunteiden tukahduttamista? Onko sen taustalla traumaattisia elämäkokemuksia, ratkaisemattomia sisäisiä ristiriitoja tai ulkoisia konflikteja? Vai onko se kuormittavan elämäntilanteen aiheuttamaa uupumusta, yksinäisyydestä seuraavaa osattomuuden kokemusta tai syrjäytymisen aiheuttamaa toivottomuutta ja näköalattomuutta? Kuinka monen ns. masennuksen kohdalla onkin itseasiassa kysymyksessä menetysten aiheuttama luonnollinen ja terve suru? Se voi olla kaikkia näitä, riippuen siitä millaisen näkökulman asiaan valitsemme.

Masennuksesta puhutaan uutena kansantautina, vaikkei se olekaan mikään uusi ilmiö. Kautta aikojen on ollut ihmisiä, jotka ovat aika ajoin vaipuneet synkkyyteen, ja osa ihmisistä on herkempiä reagoimaan vaikeisiin asioihin masentumalla. Aikaisemmin tästä käytettiin romanttista nimitystä melankolia, jolloin kyse oli ajoittaisesta tai joskus pysyvämmästäkin alakulosta. Nykyään masennus on yleisessä käytössä oleva termi, jonka hämyisiin verhoihin puetaan moni muukin asia. Aina se mitä masennukseksi kutsutaan, ei suinkaan ole kliininen sairaus, vaan jotain muuta.

DSC_4204.jpg

Mutta onko se, mitä ajattelemme masennuksen syistä niin tärkeää, kuin miten sitä hoidamme? Osa lääkäreistä ja terapeuteista haluaa hoitaa masennuksen mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti pois, osa puolestaan haluaa pureutua perusteellisemmin masennuksen taustalla oleviin syihin. Sillä mitä ajattelemme masennuksen syistä, on merkitystä, sillä se ohjaa myös hoitovalintoja. Viimeisten vuosikymmenten aikana on ollut vallalla hyvin voimakas biologinen lähestymistapa moniin ihmisen kokemiin ongelmiin ja inhimillisen elämän ilmiöihin. Masennuksen syytä on etsitty viime vuosikymmeninä varsinkin aivokemiasta.  Pitkään oli pinnalla nk. serotoniini-teoria, jonka mukaan masennus nähdään vain aivojen välittäjäaineiden epätasapainotilana. Tällöin ajatellaan että tilanne on hoidettavissa yksinkertaisesti antamalla henkilölle lääkettä, joka korjaa tämä epätasapainotilan. On suuri menetys, jos ihminen typistetään ja redusoidaan biologiansa vangiksi sen sijaan että hänet nähtäisiin muuttuvana ja muokkautuvana, ja toisaalta myös aktiivisesti ympäristöön vaikuttavana toimijana. Nykyään jo tiedetään että aivot muokkautuvat jatkuvasti. On mielenkiintoista, että terapiassa aivoissa tapahtuu samanlaisia muutoksia serotoniinitasoissa kuin lääkitystä käyttämällä, sen lisäksi ihminen saa käsitellä asioita ja tutkia tunteitaan vuorovaikutuksessa toisen elävän subjektin kanssa. Myös hermoverkkojen väliset yhteydet voivat lisääntyä ja vahvistua vuorovaikutuksessa, mikä on tiedetty jo pitempään pienten lasten kehitystä kuvaavien varhaisen vuorovaikutuksen tutkimusten perusteella. Integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsonin mukaan toimiva psykoterapia muokkaa myös aivoja.

Joskus saattaa silti olla tilanteita jolloin lääkitystä tarvitaan. Lähinnä silloin kun kyseessä on vakava masennus tai vaikea kaksisuuntainen mielialahäiriö, oikeanlainen lääke voi olla tarpeen. Suurin osa masennustapauksista on onneksi lievempiä. Vaikeimmin masentuneet muodostavatkin vain 10 % niistä potilaista, joille määrätään masennuslääkkeitä. Herääkin kysymys syökö 90 % lääkkeitä turhaan? Lievä tai keskivaikea masennus on sekä tutkimusten että kokemusperäisen tiedon mukaan hoidettavissa terapialla aivan yhtä hyvin, ja jopa paremmin ilman lääkkeitä. Monet tutkimukset osoittavat että terapian vaikutus säilyy paljon pitempään kuin pelkän lääkehoidon, sen sijaan lääkityksen lopettamisen jälkeen oireet uusiutuvat herkemmin ja nopeammin. Osa masennustiloista voi mennä ohi jopa itsestään sopivan psykososiaalisen tuen avulla. Lääkkeiden käytön rajusta kasvusta huolimatta monen masennustila kroonistuu ja entistä useampi jää työkyvyttömyyseläkkeelle juuri mielenterveyssyistä. Masennuslääkkeet eivät siis olekaan niin tehokkaita, että ne pitäisivät ihmisen työkykyisenä.

Viime syksynä Suomessa vieraili maailmalla paljon kohua herättänyt amerikkalainen psykologian professori Irving Kirsch, joka on 1990-luvulta lähtien tutkinut miten suuri osuus placebo- eli lumevaikutuksella on masennuksen lääkehoidossa. Kymmenissä meta-analyyseissään hän on tullut siihen johtopäätökseen, että suuri osa masennuslääkkeiden väitetystä tehosta perustuu nimenomaan placebolle, ei niinkään lääkkeen vaikuttavalle ainesosalle. Usein nimenomaan hoidetuksi tulemisen kokemus ja nk. placebo-vaikutus voi olla jopa suurempi kuin lääkkeiden vaikutus. Placebossa keskeistä on turvallisuuden tunne ja toivoa antava elementti, mikä syntyy potilaan ja hoitavan henkilön kohtaamisessa. Tärkeää on että avunhakija tuntee tulevansa kuulluksi. Ymmärrettävistä syistä Kirsch ei ole kovin suosittu henkilö lääketeollisuuden piirissä, sillä tutkimusryhmineen hän on onnistunut vuosien saatossa paljastamaan vääristeltyjä ja manipuloituja tutkimustuloksia. Tapana on jättää epäedulliset tutkimustulokset julkistamatta, ja julkaista vain ne tulokset, jotka ovat tavoitteen kannalta suotuisia. Suuri yleisö ei valitettavasti tiedä juuri mitään näistä tutkimuksista, sillä ne ovat saaneet aivan liian vähän huomiota julkisessa mediassa. Kohua asian ympärillä on riittänyt Suomessakin, kun v. 2014 psykologi Aku Kopakkala irtisanottiin Mehiläisen kuntoutusjohtajan paikalta hänen esitettyä kriittisiä kommentteja masennuslääkkeistä MOT-ohjelmassa. Kopakkalan mukaan 80 % masennuslääkkeiden tehosta johtuu nimenomaan lumevaikutuksesta. Epäilyttävää on myös Käypä hoito-suosituksia sorvaavien lääkäreiden kytkennät lääketeollisuuteen.

DSC_5439.jpg

Paitsi masennuslääkkeiden tuputtaminen lieväänkin mielipahaan ongelmana tällä hetkellä on, että koulutettuja psykoterapeutteja on aivan liian vähän tarpeeseen nähden, jolloin vain pieni osa avun tarvitsijoista pääsee psykoterapiaan. Julkisella sektorilla ei voida antaa tarpeeksi tiivistä ja pitkäkestoista psykoterapiaa, jolloin hoito on joko muutaman kerran kriisiterapiaa tai harvajaksoista seurantaa. Joissakin tapauksissa tämäkin voi riittää, mutta suuria psykologisia läpimurtoja on tällöin turha odottaa. Varsinaista KELA:n korvaamaa kuntoutuspsykoterapiaa saa vain yksityisellä sektorilla, ja osalle sv-korvauksen jälkeen itse maksettavaksi jäävä omavastuuosuuskin on liian suuri tuloihin nähden. Toisaalta on kysymys myös siitä miten ihminen asioita arvottaa. Moni keskituloinen käyttää rahaa monenlaisiin tarkoituksiin, mutta ei ole valmis maksamaan psykoterapian omavastuuosuutta. Psykoterapia ei suinkaan ole helppo tie, vaan sopii ihmiselle joka haluaa tutustua paremmin itseensä ja joka on valmis käsittelemään myös vaikeita asioita. Onneksi nykyään yhä useampi rohkenee hakea apua ongelmiinsa, sillä se on myös satsaus tulevaisuuteen ja parempaan elämään.

lauantai, 28. marraskuu 2015

Pelosta, vihasta ja väkivallasta

Tällä hetkellä julkinen keskustelu Suomessa käy kuumana suhteessa maahanmuuttajien taustaan ja tekemisiin. Suomeen on tullut tänä vuonna n. 30 000 maahanmuuttajaa, suurin osa heistä kuluneen syksyn aikana muutamasta Lähi-idän maasta. Alkusyksystä maamme oli kriisitilassa, kun päivittäin rajan yli vyöryi satoja pakolaisia, jotka tulivat hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Hätämajoitusyksiköitä perustettiin kiivaaseen tahtiin eri paikkakunnille, mistä vain löytyi tarkoitukseen sopivia majoitustiloja. Tornioon perustettu järjestelykeskus toi kaoottiseen tilanteeseen hieman helpotusta, kun kaikki turvapaikanhakijat saatiin rekisteröityä ennen sijoittamista muille paikkakunnille. Myös pakolaisvirta on loppusyksyä kohden hieman rauhoittunut. Syksyn aikana olemme kuulleet uutisia vastaanottokeskuksiin tehdyistä polttoiskuista ym. kantasuomalaisten häiriköinnistä. Häiriökäyttäytymistä on esiintynyt myös vastaanottokeskusten sisällä ja siihen ovat syyllistyneet myös turvapaikanhakijat. Silti vain kaksi promillea poliisin hälytystehtävistä on liittynyt vastaanottokeskuksiin. Kolmenkymmentuhannen pakolaisen joukossa on varmasti monenlaisia yksilöitä, eivätkä kaikki suinkaan ole puhtaita pulmusia. Ei tarvitse olla sinisilmäinen, mutta ei myöskään leimata koko joukkoa näiden ikävien tapausten perusteella. Nyt turvallisuustilannetta ja yksiköiden sijaintia ollaan uudelleenarvioimassa, sen perusteella kuinka kaukana poliisi on keskuksesta. Myös kotouttamista ollaan tehostamassa, mihin liittyy kulttuuri- ja tapakasvatus. Aika näyttää miten Euroopan pakolaiskriisi ratkeaa, mutta yksi asia on varma: emme voi palata ajassa taaksepäin.

Tällä viikolla otsikoihin ovat nousseet ulkomaalaistaustaisten henkilöiden tekemät rikokset. Rikostilastoissa yliedustettuina ovat Afrikasta ja Lähi-Idästä saapuneet maahanmuuttajat, joiden kotoutuminen ei ole onnistunut toivotulla tavalla. Jostain syystä nämä Euroopassa ongelmalliseksi koetut siirtolaisryhmät eivät ole aiheuttaneet ongelmia Pohjois-Amerikassa, vaan ovat löytäneet sieltä oman paikkansa kovan yrittämisen ja työn tuloksena. Jos sisäistä turvallisuutta ajatellaan vain rikostilastojen valossa, on hyvä huomata, ettei ns. kantasuomalainen väestö suinkaan ole se turvallisin ja kiltein kansanosa. Vähiten Suomessa rikoksiin syyllistyvät suomenruotsalaiset ja Itä-Aasiasta lähtöisin olevat maahanmuuttajat.

Pariisiin kohdistuneet terrori-iskut pari viikkoa sitten järkyttivät koko Eurooppaa ja herättivät kysymyksen onko sellainen mahdollista myös Suomessa. Periaatteessa kaikki se mitä tapahtuu muualla, on mahdollista myös meillä. Tähän asti olemme saaneet uinua omassa turvallisessa maailmassamme, ja kuvitella olevamme kaukana kaikesta pahasta. Näinhän ei tietenkään ole. On paljon helpompaa sivuuttaa kaukana meistä olevat järkyttävät tapahtumat ja ajatella etteivät ne koske meitä. Olemme onneksi saaneet elää Suomessa rauhassa jo monta vuosikymmentä, eivätkä nuoremmat sukupolvet tiedä mitään niistä kauhuista, joita heidän isovanhempansa aikoinaan kokivat niin koti- kuin varsinaisella sotarintamallakin. On luonnollista, että jokainen meistä haluaisi elää rauhassa omaa elämäänsä ja tehdä niitä asioita joita omasta mielestään pitää tärkeänä. Nyt kaikki se paha, jolta olemme halunneet sulkea silmämme, tulee aivan liian lähelle, ja pakottaa meidät avaamaan silmämme. Ihmisten turvallisuudentunne on järkkynyt ja tilalle astunut primitiivinen pelko. Samalla me unohdamme, että niin on järkkynyt niidenkin ihmisten elämä jotka tänne Suomeen nyt hakeutuvat. Maailman kriisipesäkkeissä traumatisoituu päivittäin satoja, ellei tuhansia ihmisiä, joiden toipumiseen kokemuksistaan menee vuosia. Niin on mennyt Suomessakin monta vuosikymmentä ja monta sukupolvea toipua II:n maailmansodan tapahtumista.

Eniten tunteita ja ihmisten mieliä ovat kuohuttaneet raiskaukset, jotka ovat kohdistuneet alaikäisiin tyttöihin. Nämä ovatkin järkyttäviä tekoja. Raiskaus on aina törkeä rikos, riippumatta sen tekijästä. On ymmärrettävää, että tällaiset tapaukset herättävät huolta, pelkoa ja järkytystä niin lähipiirissä kuin vieraammissakin ihmisissä. Sen sijaan vihan lietsominen ja lynkkausmieliala turvapaikanhakijoita ja muita maahanmuuttajia kohtaan ovat karanneet monelta jo täysin käsistä. Jo alkusyksystä varsinkin netissä käytävän keskustelun taso ja kommentointi on ollut monessa kohtaa törkeää. Nyt nuo alkukantaiset primitiivireaktiot ovat vain voimistuneet ja vihapuhe pahentunut. Kummallisinta tässä kuohunnassa on se, että tähän asti naisiin kohdistuvan väkivallan vastustajat, sen eteen vuosia työtä tehneet ja asiasta julkisesti puhuneet ovat saaneet osakseen lähinnä mitätöintiä, ja jopa suoranaista vihapuhetta ja uhkailua. Vähättelevä suhtautuminen raiskauksiin on näkynyt myös oikeuskäytännöissä ja raiskaustuomioiden lievyydessä, mm. siinä että kaksi kolmasosaa annetuista tuomioista on ollut ehdollisia. Suomessa on raiskattu ja hakattu niin naisia kuin lapsia kautta vuosikymmenten, ja tähän asti asiasta on vaiettu. Aihe ei ole juuri kiinnostanut niitä, jotka nyt julistavat netissä mestaustuomioitaan. Puhuminen on ollut vaikeaa myös väkivallan uhreille, sillä aiheeseen liittyy vahva häpeän ja pelon viitta. Pahimmillaan uhria on jopa syyllistetty tapahtuneesta. Nyt nämä tapaukset kiinnostavat suurta yleisöä etupäässä siksi että tekijä on ulkomaalaistaustainen. Tämä tarjoaa kanavan purkaa jo ennestään patoutunutta vihaa ja raivoa, joiden takana on yleensä pelko. Ikävintä tässä kaikessa on, että vain harva muistaa enää uhrin tilannetta ja kärsimyksiä.

Itse toivon että tämä kuohunta johtaa täydelliseen asennemuutokseen ja nollatoleranssiin suhteessa kaikenlaiseen väkivaltaan. Siihen, että kenenkään ei tarvitse pelätä; ei kotona, ei koulussa, ei työpaikalla eikä julkisilla paikoilla. Siihen että kenenkään ei tarvitse enää kokea fyysistä, henkistä tai seksuaalista väkivaltaa. Meidän ei pidä olla sinisilmäisiä mutta realismi ei silti tarkoita alistumista vallitsevaan tilanteeseen, vaan päinvastoin korostaa asennekasvatuksen ja ennaltaehkäisevän työn merkitystä. Paljon lisää resursseja tarvitaan myös uhrien auttamiseen.