Viime viikonloppuna olin käymässä Helsingissä ja lauantaina minulla oli runoesitys Arabianrannan kirjastossa. Koko alue on varsin mielenkiintoinen kokonaisuus, rakennettu vanhan posliinitehtaan rakennusten sisään ja ympärille. Hienoa että Suomessakin on lopulta ymmärretty säilyttää edes joitakin vanhoja rakennuksia, jopa kokonaisia tehdaskomplekseja tai asuinalueita. Hauskaa sinänsä on sekin, että olen vuosia sitten kirjoittanut runoja, joissa on vaikutteita tuosta alueesta, - vaikken ole aikaisemmin edes käynyt siellä. Siksi olikin mukava vihdoin päästä lausumaan runoja Arabianrantaan;  ” .. vanhan posliinitehtaan varjossa, kivensirujen seassa..” Kirjasto oli sekin kiinnostava paikka, jo kaunis ja korkea tila antoi lisää inspiraatiota tulkintaan ja koko esitykseen.

Kokoelmassa Peililasisalit (2007/ 2012) teemana on näkeminen ja nähdyksi tuleminen, katsominen ja katseen merkitys, kuvat ja niiden särkyminen. Olen miettinyt näitä asioita puolet elämästäni, ja enemmänkin. Jossain vaiheessa nuo ajatukset tiivistyivät sitten runoiksi. Kuvien särkyminen ja omien käsitysten kyseenalaistaminen on joskus erittäin terveellistä, sillä usein jäämme kiinni omiin luutuneisiin käsityksiimme. Muodostamme kuvan toisesta ihmisestä muutamassa hetkessä, ja pidämme hyvin tiukasti kiinni siitä, vaikka se on vain oma tulkintamme hänestä. Samoin on muiden kuvien ja käsitysten kanssa, itse asiassa koko maailmankuvan laita. Ennakkokäsitykset ohjaavat toimintaamme ja sitä miten suhtaudumme eri asioihin ja muihin ihmisiin. Toki se on hyvin ymmärrettävää että johonkin tässä maailmassa pitää nojata; omat tulkintamme asioista ovat kuin kävelysauvoja, joihin voimme nojata kun yritämme etsiä omaa tietämme tässä sekavassa maailmassa.

Sirpaleiden ja särkymisen tematiikka on kiinnostanut minua jo vuosia. Joskus vanhan täytyy särkyä tai murtua, jotta kasvu voisi edetä ja jotain uutta syntyä. Mutta ihminen myös vastustaa muutosta, joskus jopa viimeisillä voimillaan pitää kiinni entisestä vaikka se aiheuttaisikin hänelle enemmän hankaluuksia kuin iloa ja hyvinvointia. Särkyminen voi olla hyvin ahdistavaa ja jopa pelottavaakin, jos se tarkoittaa realiteettien murtumista ja minuuden hajoamista. Mutta lievemmässä muodossaan särkyminen voi tarkoittaa myös eheytymistä. Roolien, naamioiden ja ahdistavien kuorien täytyy särkyä että ihminen voi kasvaa omaksi itsekseen, ja olla enemmän oma aito itsensä. Joskus vanhan huonosti toimivan parisuhteen täytyy hajota, että ihminen löytää paremman paikan missä on tilaa olla ja elää, kasvaa omaksi itsekseen. Jotkut sanovat vain näyttelevänsä elämää, ilman tunnetta siitä että he todella elävät ja nauttivat elämästään. Sosiaalisen elämän voikin ajatella olevan kuin näytelmää, jossa esitämme kukin erilaisia rooleja. ( Tästä aiheesta olen kirjoittanut blogissani Roolit ja roolittomuus.) Usein tapaan kriisin läpikäyneitä ihmisiä ja osa heistä puhkuu intoa ja uutta elämänvoimaa. He ovat löytäneet itsensä ja uuden alun. Silloin kriisi on auttanut tai pakottanut heidät kasvamaan.

Lopuksi on pakko kirjoittaa pari sanaa toisesta vanhasta ja perinteikkäästä paikasta, jossa kävin vasta ensimmäistä kertaa. Tuo paikka oli ravintola Kosmos, joka juuri täytti 90 vuotta. Ystäväni järjesti minulle ihanan yllätyksen kun vei minut syömään sinne! Ainut vaan, että aikaa oli liian vähän, sillä kun menee tuollaiseen paikkaa syömään, se pitäisi tehdä pitkän kaavan mukaan. Sanoinkin että seuraavalla kerralla pitää varata vähintään kolme tuntia nautiskeluun. Jo ravintolan ulko-ovelta saattoi aistia menneen maailman tuulahduksen, mikä vain voimistui varsinaiseen ruokasaliin astuessani. Kun Yrjö Teodor Lindfors vuonna 1924 perusti Kosmos ruokasalit Helsingin Vlamidirkadulle (nyk. Kalevankadulle) vallitsi Suomessa kieltolaki. Vuosikymmenten saatossa ovat pöytäliinat, kokolattiamatto ja kattokruunujen varjostimet vaihtuneet mutta paikan henki pysynyt samana. Ravintolayleisön viihdyttäminen elävällä musiikilla jäi 1930-luvulle, siitä lähtien Kosmos on pyhitetty hyvän ruoan ohella seurustelulla ja mielenkiintoisille keskusteluille.

Tilasin sokerisuolattua ankanrintaa, mikä oli todella hyvää ja kypsyysaste juuri oikea. Pyyhittyäni viimeiset muruset suupielistäni esitin kiitokseni tarjoilijalle. Kerroin hänelle että nauttimani ankanrinta oli parempaa kuin vuosi sitten Pariisissa minulle tarjoiltu ankka, (joka suurimmaksi osaksi jäi lautaselle sillä se oli aivan liian veristä minun makuuni), ja parempaa kuin tänä kesänä Queen Mary II:lla tarjoiltu ankanrinta, (joka puolestaan oli liian kuivaa ja ylikypsää- tarjoilija joutui hakemaan keittiöstä kannullisen kastiketta että sain nieltyä kaikki ankanpalaset). Mutta jos tarkoitukseni oli hätkäyttää Kosmoksen tarjoilijaa, hän ei ollut kehuistani moksiskaan. – Tuo ei suinkaan yllätä meitä, hän vastasi lakonisesti, keräsi lautaset ja käveli tiehensä. Ohoh! Minut sen sijaan yllätti tarjoilijan reaktio; kerrankin tapaa suomalaisen, jolla on itsetunto kohdallaan. Niin sitä pitää! Ottakaamme siis esimerkkiä terveestä itsearvostuksesta: ei tarvitse vähätellä itseään, jos tietää olevansa jossain asiassa hyvä. Ehkä sirpaleista voi joskus kasvaa myös vahva itsetunto…