Tällä hetkellä julkinen keskustelu Suomessa käy kuumana suhteessa maahanmuuttajien taustaan ja tekemisiin. Suomeen on tullut tänä vuonna n. 30 000 maahanmuuttajaa, suurin osa heistä kuluneen syksyn aikana muutamasta Lähi-idän maasta. Alkusyksystä maamme oli kriisitilassa, kun päivittäin rajan yli vyöryi satoja pakolaisia, jotka tulivat hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Hätämajoitusyksiköitä perustettiin kiivaaseen tahtiin eri paikkakunnille, mistä vain löytyi tarkoitukseen sopivia majoitustiloja. Tornioon perustettu järjestelykeskus toi kaoottiseen tilanteeseen hieman helpotusta, kun kaikki turvapaikanhakijat saatiin rekisteröityä ennen sijoittamista muille paikkakunnille. Myös pakolaisvirta on loppusyksyä kohden hieman rauhoittunut. Syksyn aikana olemme kuulleet uutisia vastaanottokeskuksiin tehdyistä polttoiskuista ym. kantasuomalaisten häiriköinnistä. Häiriökäyttäytymistä on esiintynyt myös vastaanottokeskusten sisällä ja siihen ovat syyllistyneet myös turvapaikanhakijat. Silti vain kaksi promillea poliisin hälytystehtävistä on liittynyt vastaanottokeskuksiin. Kolmenkymmentuhannen pakolaisen joukossa on varmasti monenlaisia yksilöitä, eivätkä kaikki suinkaan ole puhtaita pulmusia. Ei tarvitse olla sinisilmäinen, mutta ei myöskään leimata koko joukkoa näiden ikävien tapausten perusteella. Nyt turvallisuustilannetta ja yksiköiden sijaintia ollaan uudelleenarvioimassa, sen perusteella kuinka kaukana poliisi on keskuksesta. Myös kotouttamista ollaan tehostamassa, mihin liittyy kulttuuri- ja tapakasvatus. Aika näyttää miten Euroopan pakolaiskriisi ratkeaa, mutta yksi asia on varma: emme voi palata ajassa taaksepäin.

Tällä viikolla otsikoihin ovat nousseet ulkomaalaistaustaisten henkilöiden tekemät rikokset. Rikostilastoissa yliedustettuina ovat Afrikasta ja Lähi-Idästä saapuneet maahanmuuttajat, joiden kotoutuminen ei ole onnistunut toivotulla tavalla. Jostain syystä nämä Euroopassa ongelmalliseksi koetut siirtolaisryhmät eivät ole aiheuttaneet ongelmia Pohjois-Amerikassa, vaan ovat löytäneet sieltä oman paikkansa kovan yrittämisen ja työn tuloksena. Jos sisäistä turvallisuutta ajatellaan vain rikostilastojen valossa, on hyvä huomata, ettei ns. kantasuomalainen väestö suinkaan ole se turvallisin ja kiltein kansanosa. Vähiten Suomessa rikoksiin syyllistyvät suomenruotsalaiset ja Itä-Aasiasta lähtöisin olevat maahanmuuttajat.

Pariisiin kohdistuneet terrori-iskut pari viikkoa sitten järkyttivät koko Eurooppaa ja herättivät kysymyksen onko sellainen mahdollista myös Suomessa. Periaatteessa kaikki se mitä tapahtuu muualla, on mahdollista myös meillä. Tähän asti olemme saaneet uinua omassa turvallisessa maailmassamme, ja kuvitella olevamme kaukana kaikesta pahasta. Näinhän ei tietenkään ole. On paljon helpompaa sivuuttaa kaukana meistä olevat järkyttävät tapahtumat ja ajatella etteivät ne koske meitä. Olemme onneksi saaneet elää Suomessa rauhassa jo monta vuosikymmentä, eivätkä nuoremmat sukupolvet tiedä mitään niistä kauhuista, joita heidän isovanhempansa aikoinaan kokivat niin koti- kuin varsinaisella sotarintamallakin. On luonnollista, että jokainen meistä haluaisi elää rauhassa omaa elämäänsä ja tehdä niitä asioita joita omasta mielestään pitää tärkeänä. Nyt kaikki se paha, jolta olemme halunneet sulkea silmämme, tulee aivan liian lähelle, ja pakottaa meidät avaamaan silmämme. Ihmisten turvallisuudentunne on järkkynyt ja tilalle astunut primitiivinen pelko. Samalla me unohdamme, että niin on järkkynyt niidenkin ihmisten elämä jotka tänne Suomeen nyt hakeutuvat. Maailman kriisipesäkkeissä traumatisoituu päivittäin satoja, ellei tuhansia ihmisiä, joiden toipumiseen kokemuksistaan menee vuosia. Niin on mennyt Suomessakin monta vuosikymmentä ja monta sukupolvea toipua II:n maailmansodan tapahtumista.

Eniten tunteita ja ihmisten mieliä ovat kuohuttaneet raiskaukset, jotka ovat kohdistuneet alaikäisiin tyttöihin. Nämä ovatkin järkyttäviä tekoja. Raiskaus on aina törkeä rikos, riippumatta sen tekijästä. On ymmärrettävää, että tällaiset tapaukset herättävät huolta, pelkoa ja järkytystä niin lähipiirissä kuin vieraammissakin ihmisissä. Sen sijaan vihan lietsominen ja lynkkausmieliala turvapaikanhakijoita ja muita maahanmuuttajia kohtaan ovat karanneet monelta jo täysin käsistä. Jo alkusyksystä varsinkin netissä käytävän keskustelun taso ja kommentointi on ollut monessa kohtaa törkeää. Nyt nuo alkukantaiset primitiivireaktiot ovat vain voimistuneet ja vihapuhe pahentunut. Kummallisinta tässä kuohunnassa on se, että tähän asti naisiin kohdistuvan väkivallan vastustajat, sen eteen vuosia työtä tehneet ja asiasta julkisesti puhuneet ovat saaneet osakseen lähinnä mitätöintiä, ja jopa suoranaista vihapuhetta ja uhkailua. Vähättelevä suhtautuminen raiskauksiin on näkynyt myös oikeuskäytännöissä ja raiskaustuomioiden lievyydessä, mm. siinä että kaksi kolmasosaa annetuista tuomioista on ollut ehdollisia. Suomessa on raiskattu ja hakattu niin naisia kuin lapsia kautta vuosikymmenten, ja tähän asti asiasta on vaiettu. Aihe ei ole juuri kiinnostanut niitä, jotka nyt julistavat netissä mestaustuomioitaan. Puhuminen on ollut vaikeaa myös väkivallan uhreille, sillä aiheeseen liittyy vahva häpeän ja pelon viitta. Pahimmillaan uhria on jopa syyllistetty tapahtuneesta. Nyt nämä tapaukset kiinnostavat suurta yleisöä etupäässä siksi että tekijä on ulkomaalaistaustainen. Tämä tarjoaa kanavan purkaa jo ennestään patoutunutta vihaa ja raivoa, joiden takana on yleensä pelko. Ikävintä tässä kaikessa on, että vain harva muistaa enää uhrin tilannetta ja kärsimyksiä.

Itse toivon että tämä kuohunta johtaa täydelliseen asennemuutokseen ja nollatoleranssiin suhteessa kaikenlaiseen väkivaltaan. Siihen, että kenenkään ei tarvitse pelätä; ei kotona, ei koulussa, ei työpaikalla eikä julkisilla paikoilla. Siihen että kenenkään ei tarvitse enää kokea fyysistä, henkistä tai seksuaalista väkivaltaa. Meidän ei pidä olla sinisilmäisiä mutta realismi ei silti tarkoita alistumista vallitsevaan tilanteeseen, vaan päinvastoin korostaa asennekasvatuksen ja ennaltaehkäisevän työn merkitystä. Paljon lisää resursseja tarvitaan myös uhrien auttamiseen.