Jokaisella meistä on tietysti ehdoton oikeus tulla omaksi itseksemme. Vaikka tämän pitäisi olla itsestään selvää, silti se ei ole sitä. Joskus käykin niin että kun ihminen löytää itsensä ja uskaltaa entistä aidommin ilmaista sitä mitä hän tuntee sisällään se herättää suurta vastustusta ja väheksyntää. On valitettavan yleistä että toiset yrittävät vastustaa sitä muutosta mikä ihmisessä tapahtuu. He voivat pilkata, mollata, syyllistää ja tehdä kaikenlaista ikävää yrittäessään nujertaa toisen saadakseen hänet pysymään ruodussa. He voivat jopa sanoa; mitä sinä yrität esittää? Tämä on varsin outoa kun ihminen yrittää epätoivoisesti tulla omaksi itsekseen, mitä hän on aina halunnut olla. Usein mollaamiseen liittyy kateus ja oma tiedostamaton kaipuu tulla arvostetuksi. Suomalaista kulttuuria onkin usein luonnehdittu häpeäkulttuuriksi ja ilmapiiriä kateelliseksi, minkä takia monen on vaikea saada ansaitsemaansa arvostusta. Toinen ryhmäilmiö on se, ettei porukasta saa erottua, ei hyvässä eikä pahassa. Kun kuuluu keskinkertaiseen kastiin, on turvassa arvostelulta, ja kuten tiedetään sivusta on hyvä huudella. Saarakin on saanut osakseen pilkkaa ja vähättelyä, eikä kaipaamaansa arvostusta ja tukea päästäkseen eteenpäin omalla tiellään. Sen takia hän päätyikin vieraaseen maahan kokeilemaan onneaan, ja kuten kaikki tiedämme mihin se jo tässä vaiheessa johti, tuo päätös oli oikea. Vieraaassa maassa hän lopultakin on tullut nähdyksi ja hyväksytyksi, omana itsenään. Kun ihminen saa tukea ja kannustusta se auttaa häntä kasvamaan vielä suuremmaksi, niin että hänessä piilevät mahdollisuudet puhkeavat kunnolla kukkaan.

Itseksi tulemiseen liittyy kiinteästi myös näkyväksi tuleminen muille. Tällä en tarkoita näkyvyyttä medioissa vaan paljon syvällisempää ja tärkeämpää asiaa. Ihmisen perustarve on tulla nähdyksi sellaisena kuin on, mutta samaan aikaan se on hyvin pelottavaa. Jotta voi tulla nähdyksi omana itsenään täytyy uskaltaa ottaa riski ja astua esiin paljaana ja avoimena, jolloin on altis myös haavoittumaan ilman suojaavia kuoria. Näkyväksi tuleminen on myös vastavuoroinen prosessi, siihen tarvitaan molempia osapuolia, sitä joka näkee ja sitä joka tulee nähdyksi. Moni on kamppaillut vuosikausia tullakseen nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin, ja sitten kun se tapahtuu se voi olla käänteentekevä hetki ihmisen elämässä.

Sisäinen kasvu ja näkyväksi tuleminen johtaa usein myös ulkoiseen elämänmuutokseen. Samalla myös ihmiset rinnalla saattavat vaihtua. Useimmiten onneksi käykin niin, että ihminen lopulta löytää ympärilleen juuri sellaisia ihmisiä, joita hän tarvitsee. Heidän seurassa hän voi olla vapaasti oma itsensä toisten hyväksyessä hänet sellaisena kuin hän on. Vihdoinkin hän on vapaa olemaan oma upea itsensä ja toteuttamaan sitä potentiaalia mitä hänessä on. Siihen meillä jokaisella on kiistämätön oikeus. Toivon Saaran esimerkin rohkaisevan kaikkia muitakin astumaan esiin varjoista ja toteuttamaan omaa olemustaan, mitä ikinä se kenenkin kohdalla sitten tarkoittaakin.

John Bowlby loi aikoinaan teorian, jonka mukaan herkästi virittyneiden ja lapsen tarpeisiin reagoivien äitien lapsille muodostui turvallinen kiintymyssuhde, ja lapsista kasvoi myöhemmin myös tasapainoisia aikuisia. Sen sijaan haastavissa olosuhteissa eläneille lapsille muodostui turvaton kiintymyssuhde, jonka vuoksi heistä kasvoi usein aikuisia, jotka herkemmin altistuivat uusille haastaville elämäntilanteille ja jotka omalla toiminnallaan vanhempana siirsivät saman taipumuksen omille lapsilleen. Tasapainoisessa perheessä vanhemmat ovat emotionaalisesti läheisiä, mutta samaan aikaan itsenäisiä. Tunnekokemusten käsittely on avointa ja rakentavaa. Etäisissä perheissä läheisyyttä vierastetaan eikä tunteita jaeta. Lapsi joutuu vetäytymään ja hänen emotionaalinen kehityksensä voi vaarantua. Ristiriitaisissa ja kriisiytyneissä perheissä vanhempien suhde lapsiin on ristiriitainen ja vaikeaselkoinen. Vanhempien tunteiden ilmaisu voi olla liioitellun voimakasta, mikä rasittaa lasta. Yhteenkietoutuneissa perheissä vanhemmat voivat olla liian huolehtivaisia ja niissä voi esiintyä liittoumia perheenjäsenten kesken. Tällöin yksilöillä ei ole omaa tilaa eivätkä he pääse itsenäistymään.

Turvallinen kiintymyssuhdemalli kehittyy vauvalle, joka on saanut hyvää hoivaa ja jolla on ollut herkkävaistoinen vanhempi. Tällainen vauva on oppinut luottamaan siihen, että hänen tarpeisiinsa vastataan ja hänen tunteitaan kuunnellaan ja ymmärretään. Aikuisena turvallisesti kiintynyt ihminen pystyy luottamaan toisiin ihmisiin ja ilmaisemaan rohkeasti tunteitaan ilman, että pelkää tulevansa hylätyksi. Turvallisesti kiintyneestä ihmisestä tulee aikanaan myös sensitiivinen vanhempi, joka ymmärtää vauvaansa ja joka pystyy toimimaan vauvan parhaaksi. Turvallisen kiintymyssuhteen omaava vanhempi pystyy sietämään oman lapsensa tarvitsevuutta ja avuttomuutta. Hän ymmärtää, että lapsi ei ole oman minän jatke, vaan erillinen ihminen, jolla on oma mieli ja omat tarpeet ja toiveet.

Välttelevä kiintymyssuhde muodostuu yleensä tunneilmaisultaan köyhässä perheessä. Suomalaisessa kulttuurissa välttelevä kiintymyssuhde on ollut perinteisesti yleisin. Joskus vanhempien reagoimattomuus tunteisiin johtuu masennuksesta. Vanhemmalla ei ole kykyä eikä voimia ottaa vastaan lapsen negatiivisia tunteita. Vähitellen lapsi oppii tukahduttamaan tunteensa. Lapsi vetäytyy, eikä jaa ajatuksiaan vanhempiensa kanssa. Sen sijaan hän pyrkii hakemaan hyväksyntää suorituksilla ja toimimalla oikein. Välttelevästi kiintyneestä lapsesta kasvaa usein itselleen ankara ihminen, jonka on vanhempana vaikea tunnistaa oman lapsensa tunteita.

Ristiriitainen ja turvaton kiintymyssuhde muodostuu perheessä, jossa on vallinnut epäjohdonmukainen tunneilmapiiri. Vanhemman käyttäytyminen on ollut ristiriitaista ja arvaamatonta, jolloin lapsi ei koskaan voi olla varma siitä miten vanhempi reagoi ja mitä tapahtuu. Tällöin lapsi oppii olemaan jatkuvasti varuillaan ja jännittämään vanhempiensa tunnetiloja. Hän yrittää käyttäytyä joko niin, ettei herätä aikuisen suuttumusta tai toisaalta hän saattaa liioitella omia tunteitaan, jotta saisi aikuisen huomion. Aikuisena ristiriitaisesti kiintynyt ihminen uupuu ja ahdistuu herkästi. Hän tutkailee jatkuvasti muiden tunnetiloja. Ristiriitaisesti kiintynyt pyrkii välttelemään konflikteja eikä uskalla näyttää omia tunteitaan. Vanhempana hän itse on usein epäjohdonmukainen: toisinaan menettää herkästi malttinsa, toisinaan antaa liikaakin periksi lapselle. Kaoottinen ja jäsentymätön kiintymyssuhde kehittyy ihmiselle, joka on lapsuudessaan tullut kaltoinkohdelluksi. Vanhemmat ovat olleet epäluotettavia ja jopa vaarallisia lapselle. Usein perheessä on alkoholiongelmia tai väkivaltaa.

Eräässä tutkimuksessa todettiin, että äideistä lähes 70 % ja isistä vajaa puolet on autonomisia, omaa lapsuuttaan realistisesti arvioivia ja lapsuudesta avoimesti puhuvia kasvattajia. Äideistä noin viidennes ja isistä noin puolet piti etäisyyttä omiin vaikeisiin lapsuuden kokemuksiinsa, vähättelivät niiden merkitystä ja kertoivat omasta lapsuudestaan ristiriitaisesti. Pieni osa äideistä ja isistä oli vielä vahvasti sidoksissa omiin kasvattajiinsa, heillä oli paljon selvittämättömiä ristiriitoja ja oman lapsuuden muistelu oli hämmentävää, sillä siihen liittyi paljon vahvoja tunteita. Vanhemman suhde omaan lapsuuteen näyttääkin vaikuttavan siihen, millainen kiintymyssuhde tämän lapsille kehittyi. Autonomisille vanhemmille syntyi useammin turvallinen kiintymyssuhde lapsensa kanssa kuin ei- autonomisilla vanhemmilla.

Tutkijoiden mukaan Suomessa esiintyy lasten ja vanhempien välillä eniten vältteleviä kiintymyssuhteita. Vaikka kiintymystyylien on todettu olevan suhteellisen pysyviä, voivat ne myös muuttua. Vanhempien omat elämänpolut, persoonallisuuden piirteet ja tehdyt valinnat vaikuttavat lopulta hyvin paljon siihen, millaiseksi kiintymyssuhde omiin lapsiin muodostuu. Ja lapsuuden kiintymyssuhteet puolestaan ohjaavat sitä miten meillä on tapana olla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa ja antavat mallin ihmissuhteillemme myös aikuisina. Toivottavasti kulttuurimme muuttuu vähitellen tunneilmapiiriltään turvalliseksi, lämpimäksi ja avoimeksi niin että kaikilla olisi mahdollisuus nauttia läheisimmistä ihmissuhteista lapsuudesta hamaan vanhuuteen saakka!

Mutta millä tavoin traumojen vaikutus välittyy sukupolvelta toiselle, siihen tuo lisävaloa nk. kiintymyssuhdeteoria. Kiintymyssuhdeteoria perustuu brittiläisen psykiatrin ja psykoanalyytikon John Bowlbyn ajatuksiin ja tutkimuksiin 1960- ja 1970-luvulta. Bowlbyn mukaan kiintymyssuhdeteoria perustuu ajatukseen siitä, että lapsella on synnynnäinen tarve saada hoivaa ja turvaa vanhemmiltaan ja taipumus kiintyä voimakkaasti häntä hoitaviin ihmisiin, joita hän käyttää turvan lähteenään. Jotta lapsi voisi kiintyä turvallisesti vanhempaansa, tämän tulisi olla herkästi virittynyt lapsen kanssa samalle taajuudelle niin että hän voisi ymmärtää lapsen antamat signaalit oikein ja voisi antaa lapselle sitä, mitä tämä kulloinkin tarvitsee. Perushoivan, eli ruuan, unen, puhtauden ja vaatteiden lisäksi vanhempien tehtävä on auttaa lasta tunteiden säätelyssä. Kun lapsi pelästyy, suuttuu tai joutuu muuten voimakkaiden tunteiden valtaan, hän tarvitsee hoivaajan auttamaan rauhoittumisessa. Isän ja äidin kyky virittyä lapsen kanssa samalle taajuudelle pohjautuu vanhemman omaan lapsuuteen ja omiin kokemuksiin hoivatuksi, kuulluksi ja kohdatuksi tulemisesta. Henkilöt, jotka ovat käsitelleet jollakin tapaa traumakokemuksensa ja ratkaisseet siihen liittyviä ongelmiaan, osaavat tukea lapsia paremmin tunteiden säätelyssä, hillitä paremmin omia tunteitaan ja keskustella jäsennellymmin lasten kanssa hankalista tunteista. He ovat myös intensiivisemmin läsnä lapselleen, ovat muita hyväksyvämpiä ja vähemmän vihamielisiä kuin he, jotka eivät ole kyenneet ratkaisemaan omia traumakokemuksiaan.

Moni kaltoinkohtelua tai muutoin vaikeasta perhetilanteesta lapsena ja nuorena kärsinyt saattaa ajatella kärsimyksen päättyvän sitten kun hän pääsee pois kotoa omaan elämään. Valitettavasti aina ei käy näin.  Joskus traumamuistot ja sen aiheuttamat moninaiset oireet tulevat esiin vasta myöhemmin. Usein parisuhteen solmiminen ja erityisesti vanhemmaksi tuleminen ja oman lapsen saaminen voi aktivoida ja nostaa trauman aiheuttamat oireet voimakkaasti pintaan. Ja juuri tässä onkin se ratkaiseva vaihe, missä ratkeaa siirtyvätkö traumat seuraavan sukupolven kannettavaksi vai onko vanhempi psyykkisesti riittävän vahva katkaistakseen tuon ketjun. Osa yrittää vähätellä omia kokemuksiaan ja selittää ne pois, mutta tahtomattaan heijastaa ne silti lapsilleen. Vaikkei itsestään ja omasta hyvinvoinnista paljon välittäisikään, lasten takia kannattaa omat traumat käsitellä ja hoitaa kunnolla, muuten ne siirtyvät seuraavan sukupolven kannettavaksi. Siksi oman menneisyyden läpikäyminen ja omien haavojen hoitaminen onkin niin tärkeää, sillä vastuun ottaminen omasta elämästä ja omasta hyvinvoinnista koituu lopulta myös lasten parhaaksi. Kukaan ei voi muuttaa menneisyyttä, mutta hän voi vaikuttaa nykyisyyteen ja siten myös tulevaisuuteen. Jokainen voi katkaista sukupolvien ketjun omalta kohdaltaan. Aikuisen ihmisen oikeus ja jopa velvollisuus onkin hakea apua jos tuntuu siltä, etteivät asiat ratkea omin avuin. Omaa ahdistusta ei tule koskaan sälyttää lasten kannettavaksi tai ratkaistavaksi.

Jotkut traumaattisen tilanteen kokeneet voivat selvitä omin avuin ilman ulkopuolista apua. Kun henkilö oppii tunnistamaan trauman vaikutukset omaan elämäänsä sekä oman elämänsä suojaavat tekijät, hän saa lisää voimaa muuttaa elämänsä suuntaa kohti eheytymistä. Joskus tarvitaan kuitenkin ammatillista apua, ja viime aikoina onkin kehitetty traumojen hoitoon erityistä traumaterapiaa. Ylipäätään ihmiset, jotka huolehtivat omasta hyvinvoinnistaan ja hakevat tarvittaessa myös ammatillista apua trauman käsittelyyn, selviävät vaikeistakin elämänkokemuksista muita paremmin. Olisi hyvä saada apua ja tukea silloin kun sitä tarvitsee, vaikka on hyvä muistaa, ettei vanhojenkaan haavojen hoito ole koskaan liian myöhäistä. Selviytymistä edistää, jos löytää itselleen sopivia ja toimivia väyliä käsitellä kokemuksiaan. Varsinaisen terapian ja puhumisen lisäksi apuna voi olla kirjoittaminen ja muiden kertomusten lukeminen. Runot ja muistelmat voivat antaa myös omalle tunnekokemukselle sanat.  Kirjoittaminen auttaa jäsentämään omia kokemuksia siten, että tapahtumat muodostuvat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi katkonaisen ja sirpaleisen tarinan sijaan.

Masennuksesta puhutaan uutena kansantautina, vaikkei se olekaan mikään uusi ilmiö. Kautta aikojen on ollut ihmisiä, jotka ovat aika ajoin vaipuneet synkkyyteen, ja osa ihmisistä on herkempiä reagoimaan vaikeisiin asioihin masentumalla. Aikaisemmin tästä käytettiin romanttista nimitystä melankolia, jolloin kyse oli ajoittaisesta tai joskus pysyvämmästäkin alakulosta. Nykyään masennus on yleisessä käytössä oleva termi, jonka hämyisiin verhoihin puetaan moni muukin asia. Aina se mitä masennukseksi kutsutaan, ei suinkaan ole kliininen sairaus, vaan jotain muuta.

Mutta onko se, mitä ajattelemme masennuksen syistä niin tärkeää, kuin miten sitä hoidamme? Osa lääkäreistä ja terapeuteista haluaa hoitaa masennuksen mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti pois, osa puolestaan haluaa pureutua perusteellisemmin masennuksen taustalla oleviin syihin. Sillä mitä ajattelemme masennuksen syistä, on merkitystä, sillä se ohjaa myös hoitovalintoja. Viimeisten vuosikymmenten aikana on ollut vallalla hyvin voimakas biologinen lähestymistapa moniin ihmisen kokemiin ongelmiin ja inhimillisen elämän ilmiöihin. Masennuksen syytä on etsitty viime vuosikymmeninä varsinkin aivokemiasta.  Pitkään oli pinnalla nk. serotoniini-teoria, jonka mukaan masennus nähdään vain aivojen välittäjäaineiden epätasapainotilana. Tällöin ajatellaan että tilanne on hoidettavissa yksinkertaisesti antamalla henkilölle lääkettä, joka korjaa tämä epätasapainotilan. On suuri menetys, jos ihminen typistetään ja redusoidaan biologiansa vangiksi sen sijaan että hänet nähtäisiin muuttuvana ja muokkautuvana, ja toisaalta myös aktiivisesti ympäristöön vaikuttavana toimijana. Nykyään jo tiedetään että aivot muokkautuvat jatkuvasti. On mielenkiintoista, että terapiassa aivoissa tapahtuu samanlaisia muutoksia serotoniinitasoissa kuin lääkitystä käyttämällä, sen lisäksi ihminen saa käsitellä asioita ja tutkia tunteitaan vuorovaikutuksessa toisen elävän subjektin kanssa. Myös hermoverkkojen väliset yhteydet voivat lisääntyä ja vahvistua vuorovaikutuksessa, mikä on tiedetty jo pitempään pienten lasten kehitystä kuvaavien varhaisen vuorovaikutuksen tutkimusten perusteella. Integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsonin mukaan toimiva psykoterapia muokkaa myös aivoja.

Joskus saattaa silti olla tilanteita jolloin lääkitystä tarvitaan. Lähinnä silloin kun kyseessä on vakava masennus tai vaikea kaksisuuntainen mielialahäiriö, oikeanlainen lääke voi olla tarpeen. Suurin osa masennustapauksista on onneksi lievempiä. Vaikeimmin masentuneet muodostavatkin vain 10 % niistä potilaista, joille määrätään masennuslääkkeitä. Herääkin kysymys syökö 90 % lääkkeitä turhaan? Lievä tai keskivaikea masennus on sekä tutkimusten että kokemusperäisen tiedon mukaan hoidettavissa terapialla aivan yhtä hyvin, ja jopa paremmin ilman lääkkeitä. Monet tutkimukset osoittavat että terapian vaikutus säilyy paljon pitempään kuin pelkän lääkehoidon, sen sijaan lääkityksen lopettamisen jälkeen oireet uusiutuvat herkemmin ja nopeammin. Osa masennustiloista voi mennä ohi jopa itsestään sopivan psykososiaalisen tuen avulla. Lääkkeiden käytön rajusta kasvusta huolimatta monen masennustila kroonistuu ja entistä useampi jää työkyvyttömyyseläkkeelle juuri mielenterveyssyistä. Masennuslääkkeet eivät siis olekaan niin tehokkaita, että ne pitäisivät ihmisen työkykyisenä.

Viime syksynä Suomessa vieraili maailmalla paljon kohua herättänyt amerikkalainen psykologian professori Irving Kirsch, joka on 1990-luvulta lähtien tutkinut miten suuri osuus placebo- eli lumevaikutuksella on masennuksen lääkehoidossa. Kymmenissä meta-analyyseissään hän on tullut siihen johtopäätökseen, että suuri osa masennuslääkkeiden väitetystä tehosta perustuu nimenomaan placebolle, ei niinkään lääkkeen vaikuttavalle ainesosalle. Usein nimenomaan hoidetuksi tulemisen kokemus ja nk. placebo-vaikutus voi olla jopa suurempi kuin lääkkeiden vaikutus. Placebossa keskeistä on turvallisuuden tunne ja toivoa antava elementti, mikä syntyy potilaan ja hoitavan henkilön kohtaamisessa. Tärkeää on että avunhakija tuntee tulevansa kuulluksi. Ymmärrettävistä syistä Kirsch ei ole kovin suosittu henkilö lääketeollisuuden piirissä, sillä tutkimusryhmineen hän on onnistunut vuosien saatossa paljastamaan vääristeltyjä ja manipuloituja tutkimustuloksia. Tapana on jättää epäedulliset tutkimustulokset julkistamatta, ja julkaista vain ne tulokset, jotka ovat tavoitteen kannalta suotuisia. Suuri yleisö ei valitettavasti tiedä juuri mitään näistä tutkimuksista, sillä ne ovat saaneet aivan liian vähän huomiota julkisessa mediassa. Kohua asian ympärillä on riittänyt Suomessakin, kun v. 2014 psykologi Aku Kopakkala irtisanottiin Mehiläisen kuntoutusjohtajan paikalta hänen esitettyä kriittisiä kommentteja masennuslääkkeistä MOT-ohjelmassa. Kopakkalan mukaan 80 % masennuslääkkeiden tehosta johtuu nimenomaan lumevaikutuksesta. Epäilyttävää on myös Käypä hoito-suosituksia sorvaavien lääkäreiden kytkennät lääketeollisuuteen.

Paitsi masennuslääkkeiden tuputtaminen lieväänkin mielipahaan ongelmana tällä hetkellä on, että koulutettuja psykoterapeutteja on aivan liian vähän tarpeeseen nähden, jolloin vain pieni osa avun tarvitsijoista pääsee psykoterapiaan. Julkisella sektorilla ei voida antaa tarpeeksi tiivistä ja pitkäkestoista psykoterapiaa, jolloin hoito on joko muutaman kerran kriisiterapiaa tai harvajaksoista seurantaa. Joissakin tapauksissa tämäkin voi riittää, mutta suuria psykologisia läpimurtoja on tällöin turha odottaa. Varsinaista KELA:n korvaamaa kuntoutuspsykoterapiaa saa vain yksityisellä sektorilla, ja osalle sv-korvauksen jälkeen itse maksettavaksi jäävä omavastuuosuuskin on liian suuri tuloihin nähden. Toisaalta on kysymys myös siitä miten ihminen asioita arvottaa. Moni keskituloinen käyttää rahaa monenlaisiin tarkoituksiin, mutta ei ole valmis maksamaan psykoterapian omavastuuosuutta. Psykoterapia ei suinkaan ole helppo tie, vaan sopii ihmiselle joka haluaa tutustua paremmin itseensä ja joka on valmis käsittelemään myös vaikeita asioita. Onneksi nykyään yhä useampi rohkenee hakea apua ongelmiinsa, sillä se on myös satsaus tulevaisuuteen ja parempaan elämään.

Tällä viikolla otsikoihin ovat nousseet ulkomaalaistaustaisten henkilöiden tekemät rikokset. Rikostilastoissa yliedustettuina ovat Afrikasta ja Lähi-Idästä saapuneet maahanmuuttajat, joiden kotoutuminen ei ole onnistunut toivotulla tavalla. Jostain syystä nämä Euroopassa ongelmalliseksi koetut siirtolaisryhmät eivät ole aiheuttaneet ongelmia Pohjois-Amerikassa, vaan ovat löytäneet sieltä oman paikkansa kovan yrittämisen ja työn tuloksena. Jos sisäistä turvallisuutta ajatellaan vain rikostilastojen valossa, on hyvä huomata, ettei ns. kantasuomalainen väestö suinkaan ole se turvallisin ja kiltein kansanosa. Vähiten Suomessa rikoksiin syyllistyvät suomenruotsalaiset ja Itä-Aasiasta lähtöisin olevat maahanmuuttajat.

Pariisiin kohdistuneet terrori-iskut pari viikkoa sitten järkyttivät koko Eurooppaa ja herättivät kysymyksen onko sellainen mahdollista myös Suomessa. Periaatteessa kaikki se mitä tapahtuu muualla, on mahdollista myös meillä. Tähän asti olemme saaneet uinua omassa turvallisessa maailmassamme, ja kuvitella olevamme kaukana kaikesta pahasta. Näinhän ei tietenkään ole. On paljon helpompaa sivuuttaa kaukana meistä olevat järkyttävät tapahtumat ja ajatella etteivät ne koske meitä. Olemme onneksi saaneet elää Suomessa rauhassa jo monta vuosikymmentä, eivätkä nuoremmat sukupolvet tiedä mitään niistä kauhuista, joita heidän isovanhempansa aikoinaan kokivat niin koti- kuin varsinaisella sotarintamallakin. On luonnollista, että jokainen meistä haluaisi elää rauhassa omaa elämäänsä ja tehdä niitä asioita joita omasta mielestään pitää tärkeänä. Nyt kaikki se paha, jolta olemme halunneet sulkea silmämme, tulee aivan liian lähelle, ja pakottaa meidät avaamaan silmämme. Ihmisten turvallisuudentunne on järkkynyt ja tilalle astunut primitiivinen pelko. Samalla me unohdamme, että niin on järkkynyt niidenkin ihmisten elämä jotka tänne Suomeen nyt hakeutuvat. Maailman kriisipesäkkeissä traumatisoituu päivittäin satoja, ellei tuhansia ihmisiä, joiden toipumiseen kokemuksistaan menee vuosia. Niin on mennyt Suomessakin monta vuosikymmentä ja monta sukupolvea toipua II:n maailmansodan tapahtumista.

Eniten tunteita ja ihmisten mieliä ovat kuohuttaneet raiskaukset, jotka ovat kohdistuneet alaikäisiin tyttöihin. Nämä ovatkin järkyttäviä tekoja. Raiskaus on aina törkeä rikos, riippumatta sen tekijästä. On ymmärrettävää, että tällaiset tapaukset herättävät huolta, pelkoa ja järkytystä niin lähipiirissä kuin vieraammissakin ihmisissä. Sen sijaan vihan lietsominen ja lynkkausmieliala turvapaikanhakijoita ja muita maahanmuuttajia kohtaan ovat karanneet monelta jo täysin käsistä. Jo alkusyksystä varsinkin netissä käytävän keskustelun taso ja kommentointi on ollut monessa kohtaa törkeää. Nyt nuo alkukantaiset primitiivireaktiot ovat vain voimistuneet ja vihapuhe pahentunut. Kummallisinta tässä kuohunnassa on se, että tähän asti naisiin kohdistuvan väkivallan vastustajat, sen eteen vuosia työtä tehneet ja asiasta julkisesti puhuneet ovat saaneet osakseen lähinnä mitätöintiä, ja jopa suoranaista vihapuhetta ja uhkailua. Vähättelevä suhtautuminen raiskauksiin on näkynyt myös oikeuskäytännöissä ja raiskaustuomioiden lievyydessä, mm. siinä että kaksi kolmasosaa annetuista tuomioista on ollut ehdollisia. Suomessa on raiskattu ja hakattu niin naisia kuin lapsia kautta vuosikymmenten, ja tähän asti asiasta on vaiettu. Aihe ei ole juuri kiinnostanut niitä, jotka nyt julistavat netissä mestaustuomioitaan. Puhuminen on ollut vaikeaa myös väkivallan uhreille, sillä aiheeseen liittyy vahva häpeän ja pelon viitta. Pahimmillaan uhria on jopa syyllistetty tapahtuneesta. Nyt nämä tapaukset kiinnostavat suurta yleisöä etupäässä siksi että tekijä on ulkomaalaistaustainen. Tämä tarjoaa kanavan purkaa jo ennestään patoutunutta vihaa ja raivoa, joiden takana on yleensä pelko. Ikävintä tässä kaikessa on, että vain harva muistaa enää uhrin tilannetta ja kärsimyksiä.

Itse toivon että tämä kuohunta johtaa täydelliseen asennemuutokseen ja nollatoleranssiin suhteessa kaikenlaiseen väkivaltaan. Siihen, että kenenkään ei tarvitse pelätä; ei kotona, ei koulussa, ei työpaikalla eikä julkisilla paikoilla. Siihen että kenenkään ei tarvitse enää kokea fyysistä, henkistä tai seksuaalista väkivaltaa. Meidän ei pidä olla sinisilmäisiä mutta realismi ei silti tarkoita alistumista vallitsevaan tilanteeseen, vaan päinvastoin korostaa asennekasvatuksen ja ennaltaehkäisevän työn merkitystä. Paljon lisää resursseja tarvitaan myös uhrien auttamiseen.

Tänä vuonna kampanjan teemana on Käsi sydämellä, mikä viittaa välittämiseen ja siihen, että jokainen meistä voi omilla pienillä teoillaan edistää hyvää maailmassa. Itselleni tämä on jo kuudes vuosi peräkkäin kun runoilen tämän asian tiimoilta. Kaikki alkoi vuonna 2010, kun omiin rintasyöpä kokemuksiini pohjautuva runokirjani Musta Orkidea ilmestyi. Silloin kirjanjulkkarit järjestettiin Roosa nauha runoillan merkeissä Oulussa, ja sen jälkeen olen ollut vuosittain järjestämässä Roosa nauha runomatineoita eri puolilla Pohjois-Suomea. Näiden tilaisuuksien tarkoitus on ollut kerätä varoja rintasyöpätutkimukseen ja kiinnittää huomiota vakavaan asiaan hieman eri tavalla kuin yleensä. Uskon myös taiteen eheyttävään ja terapeuttiseen voimaan, vaikeitakin asioita voi käsitellä taiteen keinoin ja saada niihin uudenlaisen näkökulman. Tänä syksynä minulle tarjoutui todella mielenkiintoinen mahdollisuus toteuttaa aiheeseen liittyvä ( elämäni ensimmäinen) tilataideteos hyvän yhteistyökumppanini alusasuliike Sinikaarteen tiloihin Oulussa. Rikotut muotit niminen teos paljastetiin performanssin yhteydessä viikko sitten ja se kommentoi naiseuden eri ulottuvuuksia ja niitä muotteja, joihin nainen yritetään typistää. Performanssin lopussa laitoin rintaproteesin kiertämään kuulijoiden keskuuteen, niin että jokainen sai kokeilla ja tunnustella pehmeää silikonia kädessään! 

Rintasyöpä liittyy läheisesti nimenomaan naiseuteen. Naiseus on herkkä ja haavoittuva alue, ja monet naiset kärsivätkin elämän aikana syntyneistä syvistä haavoista. Sairaus haavoittaa naista paitsi fyysisesti usein myös henkisesti, ja joskus noista henkisistä haavoista toipuminen voi kestää kauemmin kuin fyysinen paraneminen. Toipumiseen tarvitaan paitsi aikaa, myös hyviä hetkiä muiden ihmisten kanssa, hyväksyvää läsnäoloa ja parantavaa katsetta. Ylipäätään katseen merkitys minäkuvan muodostumiselle on suuri; sillä miten meitä katsotaan ja miten itse katsomme itseämme on merkittävä vaikutus omaan minäkuvaamme. Onko tuo katse hyväksyvä ja arvostava, vai tuomitseva ja mitätöivä? Suurten leikkausten ja arpien jälkeen nainen voi tuntea itsensä epäkelvoksi olennoksi, jota kukaan ei voi enää rakastaa tai haluta. Itse en ajattele niin. Kun nainen hyväksyy itsensä ja muuttuneen kehonsa, ja rakastaa itseään, myös toinen voi rakastaa häntä sellaisena kuin hän on.

Monet muutkin asiat voivat haavoittaa naiseutta, mutta haavoista voi myös eheytyä niin että nainen voi kokea olevansa arvokas ja ainutlaatuinen persoona, voimakas ja herkkä yhtä aikaa. Naisena olemiseen liittyy monenlaisia paineita ja vaatimuksia, mutta tärkeintä on tulla omaksi itsekseen ja löytää oma tapansa elää. Vaikka naiseuteen on liittynyt kautta aikojen erilaisia ihanteita, roolimalleja ja ulkonäköpaineita, ei ole olemassa yhtä oikeaa naisena olemisen mallia. Naisen kehoa on arvioitu ja arvosteltu eri aikakausina erilaisten mittapuiden mukaan, ihanteet ovat muuttuneet monta kertaa vuosisatojen saatossa. Meidän ei tarvitse olla vallitsevan kauneusihanteen mukaan muokattuja klooneja tai baby dolleja, vaan ainutlaatuisia naisia, joilla jokaisella on oma ainutlaatuinen kehonsa ja elämän tapahtumien myötä syntynyt persoonallisuus. On lukemattomia tapoja olla nainen, ilmentää naiseutta ja toteuttaa itseään tässä maailmassa. Naiseus merkitseekin eri naisille erilaisia asioita. Tärkeintä on että nainen tuntee olevansa sinut itsensä kanssa, oman kehonsa ja mielensä kanssa niin että hän uskaltaa olla itsensä ikäinen, näköinen ja kokoinen. Naiseuden moninaiset kasvot ja ilmentämismuodot ovatkin rikkaus, josta saavat nauttia naisen itsensä lisäksi myös muut. Minulle naiseus onkin todella hieno asia, voimavara ja ilon lähde. On ihanaa olla nainen!

Asetelmana hengellisen ja henkisen väkivallan käsittely näin fyysisen taidemuodon kautta on mielenkiitoista. Monet uskoon, uskomiseen ja uskonnolliseen yhteisöön liittyvät normit, kiellot ja säännöt liittyvät juuri ihmisen ruumiillisuuteen. Varsinkin alkuvoimainen viettienergia on nähty uskontojen perinteessä hyvin pelottavana ja syntisenä, minkä takia sitä on pyritty eri keinoin hallitsemaan ja tukahduttamaan. Jopa täysin luonnolliset tunteet ja tarpeet on saatettu nähdä likaisina ja tuomittavina. Tämä on aiheuttanut paljon sisäisiä ristiriitoja, ahdistusta ja syyllisyyden tunteita yhteisöön kuuluvan yksilön mielessä.

Henkinen ja hengellinen väkivalta on vaarallisinta silloin kun sen kohde ei edes tiedosta ja tunnista sitä mitä tapahtuu. Henkinen väkivalta on usein hyvin kokonaisvaltaista, ja kohdistuu yksilön koko persoonaan; tunteisiin, ajatuksiin, käyttäytymiseen, kuin myös arvoihin ja asenteisiin. Pahimmillaan kontrolli on täydellistä, niin ulkoisen kuin sisäisen maailman kontrollointia. Yhteisön laatimassa oppijärjestelmässä on olemassa oikeita tai vääriä tunteita ja ajatuksia. Jos yksilö ajattelee eri tavalla kuin opetetaan tai tuntee jotain ei-toivottavaa, hänestä tulee epäilyksen alainen ja hänen asemansa yhteisön jäsenenä tulee kyseenalaiseksi. Moniin uskontoihin liittyykin synnin käsite, ja synnin palkkana on kuolema ja rankaiseminen. Terveen yhteisön merkki sen sijaan on se että asioista voidaan keskustella ja esittää monenlaisia mielipiteitä.

Pahimmillaan väkivalta, olipa se henkistä, fyysistä tai hengellistä aiheuttaa monenlaista psyykkistä pahoinvointia. Osalla diagnosoidaan traumaperäisen stressihäiriön oireita, osa masentuu vakavasti ja ajautuu jopa itsetuhon partaalle. Kaikkien psyykkinen rakenne ei kestä repiviä sisäisiä ristiriitoja, jolloin heillä on vaara saada psykoottistasoinen häiriö. Varsinkin ne henkilöt jotka ovat kasvaneet uskonnollisen yhteisön sisällä, joutuvat usein melkoiseen identiteettikriisiin etsiessään itseään ja omaa elämäntapaansa. Itsenäistyessään he joutuvatkin läpikäymään raskaan ja vaativan prosessin; he joutuvat luopumaan menneestä ja rakentamaan uutta suuntaa elämälleen. Tietyllä tavalla prosessi muistuttaa nuoruuden itsenäistymiskehityksen vaiheita, kun yksilö luopuu ulkoisesta kontrollista ja auktoriteeteista alkaessaan yhä enenevässä määrin määritellä itse oman elämänsä perusasioita. Omien uskomusten ja arvojen uudelleentarkastelun lisäksi yksilö joutuu luomaan itsensä uudelleen. Hän joutuu palaamaan minuutensa alkulähteille ja löytämään vastaukset kysymyksiin kuka, mikä ja millainen minä olen; mitä minä itse haluan, kaipaan ja tarvitsen; ja mihin minä loppujen lopuksi uskon. Usein tämä herättää muissa yhteisön jäsenissä vastustusta ja jopa ankaraa yksilön valintojen tuomitsemista. Joihinkin yhteisöihin liittyy karttamiskäytäntö, mikä tarkoittaa sitä että yhteisöstä eronnutta tai erotettua kartetaan. Joskus jopa perheenjäsenet hylkäävät uskosta luopuneen, mikä on tietenkin hyvin raskasta.

Oman elämän rakentaminen uudelle pohjalle on usein vuosien prosessi, ja siinä yksilö voi tarvita apua. Kriisin, surutyön ja luopumisen kautta ihminen voi päästä uuden elämän alkuun ja vaikeiden kokemusten jälkeen ihminen voi eheytyä. Prosessi voi johtaa myös kasvuun ja eheytymiseen. Parhaimmillaan kaiken jälkeen ihminen kokee itsensä entistä vahvemmaksi ja varmemmaksi.

Laajan ja hyvin syvälle yksilön persoonaan menevän aiheen käsittely tanssin ja teatterin keinoin sisältää paljon mahdollisuuksia. Kokonaisuudessaan esitys oli hyvin fyysinen ja väkevä, ja harvoin näyttämöllä näkee näin railakasta ja alkuvoimaista tulkintaa! Kaikki kolme lavalla olleet tekivät vakuuttavaa jälkeä omassa roolissaan. Varsinkin molemmat tanssijat olivat niin aitoja ja paljaita omassa olemisessaan ja tekemisessään, että se tuntui väkisinkin myös katsojan lihassa. Välillä näyttämöllä nähtiin sellaista mäiskettä ja läiskettä, että ihmetellä saa miten tanssijan kroppa kaiken tuon käsittelyn kestää. Arvelen että teoksen tekeminen on ollut tekijöilleen vapauttava kokemus, ja sitä se on myös katsojalle. Parhaimmillaan taide-elämys voikin olla jopa katarttinen, ts. vapauttava ja puhdistava kokemus.

Paleltunut taivas –

Projektin johtaminen Hanna Korhonen

Esiintyjät: Venla Korja, Hanna Korhonen ja Sami Silen.

Ohjaus ja koreografia: Hanna Korhonen ja Kimmo Kovanen.

Sävellys ja äänisuunnittelu Sami Silen.

Yrittämistä tulla toimeen

tässä maailmassa

itsensä kanssa, toisten kanssa.

Yrittämistä elää ihmisiksi,

olla ihminen ihmiselle,

kenties kohdata joku kaltaisensa

löytää itsensä ja samalla toisensa.

Siinä sivussa elättää itsensä ja perheensä.

Elämä on eksymistä valmiilta reiteiltä ja yritystä löytää takaisin.

Yritystä päästä perille jonnekin mitä ei lähtiessään edes tiedä.

Mahdollisuutta oppia jotain uutta,

kasvaa ja kehittyä ihmisenä, kenties.

Yritystä yllättää itsensä ja toisensa,

yritystä tutustua tuntemattomaan

ja yritystä tulla omaksi itsekseen.

Yritystä ymmärtää jotain elämästä,

maailmasta, ihmisestä, itsestäni.

Elämä on yritystä saada kiinni ja päästää irti yhtä aikaa,

yritystä hallita elämää tietäen että se on mahdotonta.

Jokainen päivä on uusi mahdollisuus

aloittaa jotain uutta, lopettaa jotain vanhaa.

Luopuminen on aina yhtä vaikeaa.

Elämä on erehtymistä ja virheiden korjaamista,

mutta vain yhden virheen myönnän,

olen aina yrittänyt liikaa, mutta sitäkään en silti kadu.

Yhtä kaikki niin elämä kuin yrittäminen

vaatii uskallusta ja hullunrohkeutta,

luottamusta siihen että elämä kantaa tapahtui mitä tahansa.

Ilman sitä et uskalla yrittää.

Ilman sitä et uskalla elää.

Jokaisella meillä on vaikeita, osalla jopa traumaattisia elämänkokemuksia, mutta silti kaikista ei tule ilkeitä ihmisiä. Ovatko lempeytensä säilyttäneet paitsi itse osanneet käsitellä noita kokemuksia omassa mielessään saaneet osakseen myös aitoa myötätuntoa? Täytyykö ensin tulla itse lohdutetuksi jotta voisi lohduttaa muita? Sama kysymys klassisessa muodossa: täytyykö rakastaa ensin itseään jotta voisi rakastaa aidosti myös muita. Asia ei taida sittenkään olla niin yksinkertainen. Tyypillistä varsinkin auttajalle on se, että hän moni unohtaa itsensä ja laiminlyö omat tarpeensa auttaessaan muita. Nykyään puhutaankin auttajien myötätuntouupumuksesta, mikä on jokaista ammattiauttajaa vaaniva vaara, ellei hän osaa pitää huolta myös itsestään. Moni tuntee myötätuntoa vieraan ihmisen kärsimystä kohtaan, mutta samalla unohtaa oman kärsimyksensä. Ajoittain jokainen joutuu kamppailemaan sen kanssa miten sovittaa yhteen omat ja toisten tarpeet. Voidakseen myös itse hyvin, on erittäin tärkeää pitää huolta myös itsestään, ja harjoittaa myötätuntoa myös itseään kohtaan. Usein tämä vaatii jämäkkyyttä ja selkeää rajojen asettamista. Myötätunto ja lempeys eivät tarkoitakaan kaiken sallivuutta.

Myötätunnon voidaan ajatella olevan ihmisyyden perusta ja inhimillisyyden lähde. Myötätunto on myös syy siihen miksi ja miten ihmiskunta on selvinnyt hengissä ja kehittynyt miljoonien vuosien kuluessa. Myötätunnolla ihminen kykenee kompromisseihin, neuvottelemaan ja sovittelemaan sekä luopumaan omista tarpeistaan muiden ihmisten ja suurempien kokonaisuuksien hyväksi pitkäjänteisesti. Myötätunto on myös sosiaalisten taitojen ydin. Käytännössä myötätunto tarkoittaa sitä että ihminen tunnistaa toisen kärsimyksen, ja osaa asettua hänen asemaansa. Silloin hän voi syvällisesti ymmärtää toisen kokemusta ja haluaa tehdä jotain toisen kärsimyksen lieventämiseksi. Myötäelämisen kyvyllä ihminen voi samastua toisen tilanteeseen ja ymmärtää toista ilman että hänen tarvitsee itse kokea samaa. Myötätunto onkin elämänasenne, joka ei rajaudu mihinkään, vaan koskee itseä ja toisia yhtä aikaa. Se ei myöskään kohdistu pelkästään ihmisiin, vaan koskee kaikki eläviä olentoja, luontoa ja maailmaa. Joten harjoittakaamme myötätuntoa yhtä hyvin tuttua  kuin vierasta kohtaan omaa itseämme unohtamatta.

Jokaisella meistä on myös ehdoton oikeus tulla omaksi itseksemme. Vaikka tämän pitäisi olla itsestään selvää, silti se ei ole sitä. Joskus käykin niin että kun ihminen löytää itsensä ja uskaltaa entistä aidommin ilmaista sitä mitä hän tuntee sisällään se herättää suurta vastustusta läheisissä. On valitettavan yleistä että toiset yrittävät vastustaa sitä muutosta mikä ihmisessä tapahtuu. He voivat pilkata, mollata, syyllistää ja tehdä kaikenlaista ikävää yrittäessään nujertaa toisen saadakseen hänet palaamaan ruotuun. He voivat jopa sanoa; mitä sinä yrität esittää? Tämä on varsin outoa kun ihminen vihdoinkin on juuri sitä mitä hän on aina halunnut olla. Ennen sisäistä murrosta, hän itse oli vielä liian arka ja epävarma voidakseen olla vapaasti sitä mitä on. Paradoksaalista on sekin että aikaisemmin kun hän piilotti oman itsensä monien roolien ja kuorten taakse, muut olivat ihan tyytyväisiä, mutta hänellä itsellään oli paha olo.

Joskus ulkoinen elämäntapahtuma voi sysätä yllättäen liikkeelle voimakkaan prosessin, joskus ihminen kärsii vuosia ahdistuksesta ja epämääräisestä pahasta olosta kunnes lopulta hakeutuu terapiaan. Kun ihminen alkaa paremmin ymmärtää itseään ja oivaltaa asioiden syvempiä merkityksiä siitä väistämättä seuraa muutos. Kun itse alkaa muuttua, toinen ei aina kestä sitä. Koko suhde tietysti muuttuu kun toinen ei ole enää samanlainen eikä toimi enää samalla tavalla kuin ennen. Usein voimakkaan prosessin seurauksena onkin suhteen päättyminen eroon. Joskus myös lapset, jopa aikuiset lapset saattavat vastustaa kaikin keinoin vanhemman muuttumista. Heidän on vaikea hyväksyä sitä että isä tai äiti ei olekaan enää samanlainen kuin silloin kuin he olivat vielä lapsia. Tämä on hyvin lapsenomaista takertumista menneisyyden illusoriseen vanhempaan, joka lapsen mielessä on olemassa vain häntä varten. Aivan kuin vanhemmalla ei saisi eikä voisi olla omaa elämää. Lapselliset reaktiot eivät ole kiinni iästä, vaan siitä miten kypsä ihminen on henkisesti. Jotkut ymmärtävät syvällisiä asioita jo hyvin nuorina, toiset eivät opi niitä koskaan. Samaten toiset meistä löytävät itsensä jo nuorena, toiset vasta paljon myöhemmin.

Voimakas sisäinen muutos johtaa usein myös ulkoiseen elämänmuutokseen. Samalla myös ihmiset rinnalla saattavat vaihtua. Ei ainoastaan parisuhde, vaan myös ystävyyssuhteet muuttuvat. Useimmiten käy myös niin että ihminen lopulta löytää ympärilleen juuri sellaisia ihmisiä, joita hän tarvitsee. Heidän seurassa hän voi olla vapaasti oma itsensä toisten hyväksyessä hänet sellaisena kuin hän on. Vihdoinkin hän on vapaa olemaan oma itsensä. Ja vihdoinkin hän voi toteuttaa itseään ja elää omannäköistä elämää. Siihen meillä jokaisella on kiistämätön oikeus.