Ruusuilla tanssimista

Joku aika sitten kaupungin kadut täyttyivät tuhansista ruusuista. 36 000 jaloruusua siirrettiin viikoksi pohjoisen valkeaan kaupunkiin, ennen lopullista sijoituspaikkaansa. Tarvittiin kymmenen täysperävaunua ajamaan nuo ruusut Turusta Ouluun ja sata vapaaehtoista asettelemaan ne paikoilleen taiteilijan opastuksella. Maalliselta arvoltaan kyseessä oli puolen miljoonan arvoinen lahjoitus lopettavalta puutarhalta. Lehdessä oli viikon ajan joka päivä juttua ruusuista ja ihmisistä, jotka kävivät niitä ihastelemassa. Kaupunkilaiset olivat aivan tohkeissaan ruusukujasta. Joka päivä riitti satoja ihmettelijöitä. Jos ruusuteos sai ihmiset hymyilemään toisilleen, sehän jo ansaitsi paikkansa. Viikon aikana oli myös performansseja ja elävää musiikkia kadun varrella, mikä sekin on hienoa. Sellaista tarvitaan lisää ravistelemaan ihmisiä hereille totunnaisesta käyttäytymisestään.

Kävinhän toki itsekin katsomassa teosta paikan päällä, sillä halusin tietää mitä se minussa herättää. Se ei suinkaan herättänyt valtavaa ihastusta, ei myöskään vihastusta. Sen sijaan se sai minut mietteliääksi ja hivenen surulliseksi. Ruusut olivat lohduton näky irtirevittyine juurineen kivetyllä kadulla. Siinä ne kyyhöttivät elokuun helteessä keskellä katua ilman suojaa, ilman maaperää mihin voisivat juurensa upottaa. Otan muutaman valokuvan muistoksi, ruusut ja ihmiset niiden keskellä luovat illuusion ruusutarhasta keskellä kaupunkia. Nuuhkaisen yhtä ruusua- kenties siinä on vielä vieno tuoksu, häivähdys salaperäisestä puutarhasta, mistä se oli lähtöisin. Se saattaa myös olla omaa mielikuvitustani…

Ruusut, niiden herkkyys ja kauneus, avautuminen valolle ovat kuin ihmisen mieli, jonka luottamus saa avautumaan, pelko ja epäluottamus sulkeutumaan. Kukinnan aika on ohimenevää. Kenenkään elämä ei ole ruusuilla tanssimista, mutta se voi olla sitä hetkittäin. Arjen yläpuolelle nousemista ja kauneuden näkemistä. Toivottavasti se ei ole irtirepimistä, vaan kohoamista vapauteen. Ehkä kyseinen teos huutaa minun korvissani myös lisää elintilaa ihmisille, eläimille, kasveille- kaikille eläville olennoille.

Aurinko porotti ja sai ruusut nuupottamaan, vaikka vapaaehtoiset kastelivat niitä säännöllisesti. Mutta eihän pelkkä vesi riitä, kun ei ole multaa juurien ympärillä, niin kuin ei ihmisellekään riitä pelkkä hightech, vaan hän tarvitsee paljon muutakin. Olemattoman pienet juuripaakut kovalla, kivisellä alustalla saivat minut pohtimaan nykyihmisen juurettomuutta ja juurtumisen mahdottomuutta. Ja sitäkin, onko se meille kaikille yhtä tärkeää. Eihän voi juurtua, jos ei ole sellaista maaperää mihin juurensa voi upottaa. Itse olen palannut juurilleni Oulujokilaaksoon, mistä lähdin liki kolmekymmentä vuottasitten. Niinhän moni muukin tekee tässä iässä. Ja se tuntuu hyvältä.

 

Juuret

Jos juuristo on heikosti kehittynyt

ei kasvi selviä hengissä

            ankarasta talvesta, ei kylmyydestä

joka jähmettää kaiken elävän.

Ei ihminenkään selviä vaikeina aikoina

ellei hän ole tietoinen

        omasta alkuperästään

             omasta olemuksestaan.

Kaiken tarkoituksesta.

 

- Teija Anneli, Kasvusilmuja (2011)