Pitkä ja poikkeuksellisen lämmin kesä on päättynyt ja syksy on jälleen saapunut tänne pohjolaan. Siinä tosin ei ole mitään yllättävää, niinhän se tekee joka vuosi! Kylmä pohjoistuuli riepottelee oksia ja saa lehdet lentämään. Ulkona tuuli pyörittää kellastuneita lehtiä pienen tornadon lailla. Koillinen ilmavirtaus saa kurjetkin nousemaan siivilleen ja muuttamaan etelään, lämpimään, turvaan. Ennen lähtöään kurjet kokoontuvat suuriksi parviksi sopiville peltoaukeille, kuin jättämään jäähyväisiä tälle seudulle, minne ne palaavat taas keväällä. Aivan kuin ne keräisivät voimia ja tsemppaisivat yhdessä suururakkaa ja edessä olevaa pitkää lentomatkaa varten. Linnut ovat viisaita, ne odottavat sopivaa myötätuulta ennen kuin nousevat siivilleen. Pitkän matkan aikana ne puhaltavat myös yhteen hiileen, sen ne osaavat paljon paremmin kuin me ihmiset.

Syysmuutto onkin komea luonnonnäytelmä, tosin aina hieman haikea sellainen. Kun luonto näyttää kunnolla voimansa se paljastaa myös oman pienuuden ja kaiken katoavuuden. Se auttaa näkemään myös kaiken loputtoman kiertokulun. Kaikki joka kerran syntyy, sen täytyy aikanaan lakastua. Niin jatkuu elämänkierto. Siinä on myös jotain hyvin lohdullista. Kaikki jatkuu minusta huolimatta; sillä mitä minä teen tai jätän tekemättä ei ole kauhean suurta merkitystä isompien asioiden edessä.

Nuuhkin ilmaa, katselen punertuvia puita ja pensaita. Ihailen häikäisevän kirkasta taivasta, joka on niin korkea, niin korkea! Koristeomenapuun oksat ovat täynnä pieniä hedelmiä, ne ovat hellyttävän pieniä ja suloisia. Linnut ovat tyhjentäneet marjapensaat putipuhtaiksi, mistä olen vain kiitollinen. Nekin tarvitsevat ravintoa tulevaa talvea varten. Eletään sadonkorjuun aikaa, luonto valmistautuu jo pimeään ja kylmään kauteen. Niin myös me ihmiset valmistaudumme tulevaan kukin omalla tavallaan. Monia syksyn tulo ahdistaa, mutta minua se viehättää. Pidän syksystä, olenhan syksynlapsi itsekin. Syksy on merkinnyt minulle aina jonkin uuden alkamista, sisäistä uudistumista. Syyskausi on minulle myös hiljentymisen ja voimaantumisen aikaa. Silloin voi keriä auki ja tutkistella itseään; omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Ja kenties yllättyä - mitä sieltä löytyykään!

 

Syksy

 

Miten rakastankaan syksyä!

Sen värejä, sen kätkettyä voimaa.

 

Raikasta kuulasta ilmaa                                                                                                                      

aikaa ajatella ja tilaa hengittää,

aikaa jolloin kaikki on taas mahdollista.

Peuhasimme lehtikasassa kuin huolettomat lapset.

Kauhoimme lehtiä, täytimme sylimme niillä.

 

Kuivat lehdet olivat kuolleita, hirvittävän keveitä.

Niissä ei ollut jälkeäkään raskaudesta,

niiden tekemästä työstä.

Lehdet olivat tehneet tehtävänsä,

oli niiden aika maatua maaksi.

 

On syksy, kaiken uuden alku.

Oppia ja elää,

ymmärtää jotain enemmän.

Ehkä.