Istun keittiönpöydän ääressä ja katselen ulos. Maisema on kietoutunut ohueen lumihuntuun, on viikko jouluun. Kaamoksen kehrä syleilee niin luontoa kuin meitä ihmisiäkin. Sininen hämärä kestää melkein koko päivän. Pohjoisessa on oikea kaamos, mutta muuallakin Suomessa on pilvisinä päivinä melkein yhtä hämyisää. Tähän aikaan vuodesta voi hyvällä omallatunnolla nauttia siitä että saa vain olla. On hyväksyttävää käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan tai kuuntelemaan lempimusiikkiaan kynttilänvalossa. Kaikki eivät kuitenkaan osaa rauhoittua, vaan valittavat joulustressiä. Pitäisi ehtiä, osata ja jaksaa vaikka mitä. Monia ahdistaa joulun tuomat paineet- miten luoda täydellinen joulu kaikille läheisilleen? Mitä se edes on? Sisäistä rauhaa eikä aitoa joulutunnelmaa voi ostaa, vaikka sitä meille juuri yritetään myydä, onhan joulu kaupallisempi kuin koskaan. Mutta me emme suinkaan tarvitse lisää uusia vempaimia, vaan aikaa pysähtyä ja kuunnella niin itseämme kuin toisiammekin. Aitoa lämpöä ja läheisyyttä on vaikea ostaa, eikä siihen voi ketään pakottaa. Voin vain toivoa että ihmisillä olisi hyvä tahto toisiaan ja kaikkea elollista kohtaan.

Tällä viikolla kysellään asiantuntijoilta miten selvitä joulun tuomista paineista. Kollegat antavat näppäriä neuvoja siitä miten joulusta selviää mahdollisimman vähällä ahdistuksella. Joulu aiheuttaa aivan liikaa stressiä monelle, varsinkin perheenäidit ja naiset yleensäkin ottavat joulun jotenkin henkilökohtaisen onnistumisen tai epäonnistumisen mittarina. Joulustakin näyttää tulleen yksi suoritus monen muun suorituksen joukossa. Monet miehet puolestaan lykkäävät joulun ajattelua mahdollisimman myöhäiseen, ja sitten säntäävät jouluaattona paniikissa kauppaan etsien pakollisia lahjoja epätoivon vimmalla. Kannattaako edes ostaa lahjoja jos se on vain velvollisuus, sehän himmentää lahjaan liittyvää antamisen ja kenties saamisenkin iloa. Väkisin yrittäminen saa muutenkin kaiken maistumaan hieman väljähtyneeltä. Jossain vaiheessa liialliset suorituspaineet purkautuvat riidoiksi, mököttämiseksi tai itkun tirahduksiksi. Siitä on silloin lämmin joulutunnelma ja hyvä tahto kaukana. Miten tämän kaiken olisi voinut välttää? Armahtamalla itsensä ja samalla myös toisensa täydellisen joulun tavoittelulta. Elämä ei muutenkaan ole täydellistä, eikä sen tarvitse olla sitä joulunakaan.

Joulustressistä on puhuttu jo kauan, mutta tänään kuulin mielenkiintoisen keskustelun pätkän, joka kiteytyi sanaan joulumasennus. Se oli itsellekin uusi termi. Kaamosmasennuksestahan on puhuttu jo vuosia, ja tavallisesta masennuksestakin on joidenkin mielestä tullut uusi kansantauti. Joulumasennus- termi herätti heti mielenkiintoni. Joulu on nimenomaan perhejuhla ja silloin yksinäisyys ja sen aiheuttama masennus ja ahdistuneisuus ovat tavallistakin voimakkaampaa. Monet jopa pelkäävät joulua, ja miettivät miten selviävät siitä mahdollisimman vähällä tuskalla. Ajatellaanpa vaikka yksinäistä, eronnutta keski-ikäistä miestä, joka odottaa lapsiltaan joulukorttia sitä kuitenkaan saamatta. Hän varmaan tuntee itsensä kaikkien hylkäämäksi. Tai vanhusta, jonka puoliso on siirtynyt tästä ajasta tuonpuoleiseen joku aika sitten. Hän varmaan ikävöi puolisoaan ja kaipaa ehkä jo itsekin poispääsyä tästä maailmasta. Tai naista joka on menettänyt lapsensa. Sitä surua on vaikea edes yrittää kuvata. Muiden takia naisen täytyy yrittää peittää surunsa ja näytellä iloista. Tai lapsia, jotka ikävöivät poissaolevaa vanhempaa, isää tai äitiä, jonka luokse eivät voi jouluna mennä. Tai lapsia, joiden joulutunnelman pilaa jonkun perheenjäsenen liiallinen alkoholinkäyttö. Mikä voisi helpottaa heidän oloaan?

Jouluun kuuluva pakonomainen hyvänmielen metsästys voi sinänsä jo ahdistaa ja masentaa. Voisiko joulunakin vain olla ja hyväksyä vallitsevan tilanteen, sen mitä ei voi muuttaa. Hyväksyä kaiken epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden. Levätä ja yrittää olla läsnä niille joiden kanssa joulun aikoo viettää. Ainakin olla läsnä itselleen.

 

 

Pimeä

 

Pimeässä

kaikki pelkistyy

muuttuu yksinkertaiseksi,

helpoksi ja vaivattomaksi

kuin hengitys,

joka sujuu itsestään ajattelematta.

 

Odotan jo pimeää,

hämärää joka kätkee sisäänsä

suuren vapautuksen

ottaa syliinsä ja armahtaa.

 

• Teija Anneli, Kasvusilmuja.