Vuosi 2014 on alkanut tiiviin työskentelyn merkeissä. Uusia projekteja on alkamassa ja osa jo aloitettu, muutamia keikkojakin on ollut heti vuoden alussa ja uusia esityksiä ollaan valmistelemassa. Olen myös työstänyt tiiviisti uutta kokoelmaani; se on jo viimeistelyvaiheessa, mutta vieläkin syntyy uusia runoja, jotka tahtovat päästä siihen mukaan. Joka kerta uutta kirjaa viimeistellessä, käy myös niin että kun ajattelee sen olevan valmis, tulee tunne että sitä pitää vielä vähän hioa ja hioa. Se on loputonta, kunnes jossain vaiheessa, vaan pitää päästää teksti käsistään ja toivottaa sille hyvää matkaa. Sekin on pieni luopuminen ja irtipäästäminen, niitä suurempia luopumisiakin on ollut, joten tämä ei enää tunnu niin suurelta tai vaikealta.

Viime aikoina olen myös miettinyt mitä minä haluan ja mitä oikeasti tarvitsen. Ihminen on taipuvainen haluamaan ja hamuamaan kaikenlaista. Tietyllä tavalla halu on tärkeä asia- ilman halua ei lopulta ole elämääkään. Halu pitää kaiken käynnissä, se on kuin moottori joka motivoi ja liikuttaa koko ihmiskuntaa. Mutta ihmisellä on myös monia mielihaluja, jotka eivät ole elintärkeitä, tekee vain mieli erilaisia asioita ja nautintoja. Halusta voi luopua, mutta ilman perustarpeiden täyttämistä ihminen voi huonosti, tai jopa menehtyy, kun on kyseessä fysiologiset perusasiat kuten ravinto, vesi, happipitoinen ilma, sopiva lämpötila jne. Mutta tuntuu etteivät kaikki aina itsekään tiedä mitä he haluavat saati tarvitsevat. Se onkin usein yllättävän vaikea kysymys. Monet havahtuvat vasta siinä vaiheessa miettimään asiaa, kun tapahtuu jotain yllättävää. Esim. kun itse tai läheinen sairastuu vakavasti, moni pysähtyy vasta silloin miettimään koko asiaa.

Nykyisessä maailmanmenossa ihmisten haluilla tehdään myös bisnestä. Ihmisille myydään ja markkinoidaan kaikenlaista, joista suurin osa on ehkä sellaista mitä ei edes tarvitse. Itseäni on alkanut jo vähän ärsyttää jos minulle yritetään myydä väkisin jotain mitä en halua, enkä todellakaan tarvitse. Kuinka vaikea onkaan saada puhelimen toisessa päässä oleva nuori, innokas tai kenties epätoivoinen, myyjä ymmärtämään että minä itse tiedän mitä haluan. Jos sanoo, kiitos ei, en tarvitse tätä palvelua juuri nyt, tuntuu ettei se mene perille, vaan tuo tuntematon ihminen esiintyy aivan kuin hän tietäisi paremmin mitä minä haluan tai tarvitsen. Se on jotenkin kummallista, eihän hän edes tunne minua, eikä tiedä minusta yhtään mitään. No, sitten ajattelen että kun joku joutuu tuollaista työtä tekemään, toivottavasti hän saa siitä jotain iloa tai ainakin jonkinlaisen toimeentulon.

Entäs sitten sanojen kanssa taiteilu? Onko kirjoittaminen minulle halun kohde vai pakottava tarve? Olipa se kumpaa tahansa, se tuottaa minulle suurta iloa ja tyydytystä. Itse ilmaisun tarve on varsin voimakas, ja siihen sekoittuu halu saada sanoa mitä ajattelen. Voisinko elää ilman kirjoittamista? - En tiedä, ehkä jos olisi aivan pakko, ihminen kun sopeutuu pakon edessä melkein mihin tahansa, mutta ei kuitenkaan aivan mihin tahansa. Toivon kuitenkin että voin ja pystyn jatkamaan kirjoittamista vielä hyvin pitkään, sillä se on minulle perustavaa laatua oleva asia.

Kuinka ollakaan, juuri sopivasti tätä kirjoittaessani Hector laulaa Ruoste ja timantti- nimistä biisiä. ”Ja kirkkaana nään niin timantin kuin ruosteenkin.” Tuossa laulussa tiivistyy jotain olennaista ihmisestä ja ylipäätään elämästä. Hector on taitava biisintekijä ja hyvä sanoittaja- olen pitänyt hänen lauluteksteistään jo nuoresta pitäen. Mitä onkaan se ruoste, mistä löytyvät ne timantit omassa elämässämme? Onko ruoste kaikkea turhaa ja arvotonta vai löytyykö ruosteen alta timantti? Jätän sen sinun mietittäväksi. Toivon sinun löytävän oman timanttisi, ja kenties se löytyy sinun sisältäsi.