Koleasta ilmasta huolimatta aurinko on paistanut tänäänkin aamusta iltaan, kuten niin monena muunakin päivänä tänä talvena ja muistaakseni myös viime kesänä. Oulujoen matalikolla on parveillut viime viikkojen aikana kymmeniä joutsenia. Ne tulivat tänne kai jo liian aikaisin lämpimän ilmamassan mukana, mutta ilmojen viiletessä ovat joutuneet odottamaan seuraavaa lämpöaaltoa lentääkseen pitemmälle pohjoiseen. Minulla ei tosin olisi mitään sitä vastaan vaikka ne jäisivät iloksemme vaikka koko kesäksi! Päinvastoin, olisi hienoa seurata niiden pesintää ja uusien poikasten kasvua. Silti en voi vaikuttaa asiaan mitenkään, voin vain tyytyä hyväksymään sen mitä tapahtuu. Niin kuin joskus elämässä muutenkin. Ja toisinaan taas on syytä ryhtyä toimeen ja tehdä tarvittavia muutoksia. Olennaista onkin se, että pystyy erottamaan ne asiat joihin voi vaikuttaa niistä joihin ei voi, niin ettei tarvitse tuhlata aikaa eikä energiaa asioiden turhaan jauhamiseen.

Tapaan usein ihmisiä, jotka tuntuvat olevan tyytymättömiä omaan elämäänsä. He ovat elämänsä kääntöpisteessä; eräänlaisessa tienristeyksessä, miettimässä miten ja mihin suuntaan jatkaa elämäänsä. Mihin he oikein ovat tyytymättömiä, sitä he eivät aina osaa itsekään sanoa. Kaikki vain tuntuu olevan huonosti, ja olo on epämääräisen ahdistunut. Ehkä he ovat vain väsyneitä, uupuneita tai kyllästyneet jo kaikkeen, silloinhan ihminen ei jaksa iloita mistään. Eri asia on jos ihminen on vakavasti masentunut, silloin kaikki tuntuu pahalta tai vielä pahempaa, mikään ei tunnu enää miltään. Harvoin on kuitenkaan kysymys kliinisestä depressiosta. Joskus epämääräinen ahdistus on merkki siitä, ettei kaikki ole kunnossa omassa elämässä. Mistä ihminen etsii syntipukin ja syyn pahalle ololleen? Kuka syyttää puolisoaan, kuka pomoa, kuka työkavereita, kuka kurjaa lapsuuttaan. Niin kauan kuin ihminen etsii syytä itsensä ulkopuolelta, hän voi paeta vastuuta omasta tilanteestaan. Ja odottaa jonkun muun tekevän jotain joka parantaisi hänen olonsa.

Monet ovat tyytymättömiä elämäänsä, mutta eivät silti uskalla tehdä tarvittavia muutoksia. Silloin kun ihminen on tyytyväinen omaan oloonsa ja elämäänsä, silloin ei tarvitse tehdäkään mitään. Mutta jos ei ole tyytyväinen? Jos sisintä ahdistaa, rintaa puristaa selittämättömästä syystä, ilo on kadonnut eikä jaksa enää innostua mistään. Silloin on syytä miettiä sitä onko elämä juuri sitä mitä haluaa. Ja jos ei ole, mitä on itse valmis tekemään asioiden muuttamiseksi. Varsinkin keski-iässä on vaarana jumittuminen paikalleen; ei enää uskalla eikä jaksa, tai yksinkertaisesti viitsi tehdä mitään suuria muutoksia tai ratkaisuja. Muuta kuin jatkaa entisellä urallaan. Isojen muutosten tekeminen ei toki olekaan helppoa, on niin monia asioita jotka sitovat ihmisen paikalleen. Puoliso, lapset, työ ja toimeentulon pakko, asuntolaina ja paikkakunta, ikääntyvät vanhemmat jne. Lista on loputon. Mikä kenelläkin sitten loppujen lopuksi on se varsinainen syy pysyä paikallaan, sitä ihminen ei tiedä aina itsekään.

Joku aika sitten näin entistä työkaveriani, edellisestä tapaamisesta oli jo vuosia. Huomasin tukan harmaantuneen ja ryhdin läsähtäneen. Ennen niin energinen mies oli kadottanut entisen ilon ja räväkkyyden. Mitä hänelle olikaan tapahtunut, en tiedä?  Emme ehtineet keskustella sen syvällisemmin. Olisin halunnut sanoa hänelle jotain rohkaisevaa, mutta en osannut. Enkä edes tiedä kaipasiko hän rohkaisua. Ehkä se olisi vain saanut hänet tuntemaan itsensä entistäkin väsyneemmäksi. Viime viikolla puolestaan soitti hyvä ystäväni, joka oli juuri vaihtanut työ- ja asuinpaikkaa. Hän hihkui ja puhkui intoa, ja oli miltei hengästynyt uudesta elämästään. Hän oli monien vaiheiden jälkeen vihdoin toteuttanut aikeensa ja muuttanut pääkaupunkiin, aloittanut elämän uusissa ympyröissä. Tuossa samassa elämänvaiheessa, parhaassa keski-iässä, monet alkavat jo hiljentää tahtia ja odottaa eläkkeelle pääsyä, mutta mitä tekee ystäväni. Hän haluaa lisää sykettä elämäänsä!

Ehkä ulkoisia muutoksia tärkeämpää kuitenkin on se sisäinen muutos, mihin elämä meidät pakottaa.  Usein tuo muutos on hiljaista huomaamatonta, joskus rajua ja repivää. Yhtäkaikki se on elämää.

 

Pienet ratkaisevat hetket

 

Ne pienet ratkaisevat hetket

jolloin olisi voinut

tapahtua jotain merkittävää.

Elämä olisi voinut muuttua

mutta mitään ei tapahtunutkaan.

 

En uskaltanut sanoa ’kyllä’.

En osannut sanoa ’ei’.

 

Kaikki jatkuu niin kuin ennenkin.

Minä vain muutun.

 

• Teija Anneli, Syvä kaivo