Viime viikolla YLE:n kanavilla vietettiin rakkausviikkoa. Eri ohjelmissa käsiteltiin rakkautta sen eri ilmenemismuodoissaan. Eri alojen asiantuntijat tai muuten vain aiheesta jotain näkemystä omaavat saivat äänensä kuuluviin. Keskiviikkoillan Luonto- Suomi lähetyksessä pohdittiin eri lajien paritteluriittejä. Metsissä, soilla, järvien rannoilla- kaikkialla luonnossa eletään parhaillaan kiivasta soidinaikaa, kun linnut ja monet muutkin eläimet ovat kosintapuuhissa. Mutta myös ihmisolennot huumaantuvat keväästä ja tulevasta kesästä. Hormonit alkavat hiljaa hyristä ja ihmiset alkavat tuntea vastustamatonta vetoa toisiaan kohtaan. Joidenkin tutkijoiden mukaan me valitsemme kumppanimme hänen ominaistuoksunsa perusteella; ilmassa leijuvat feromonitko siis sekoittavat päämme!
Jos eläinten pariutuminen on vain vaistotoimintojen seurausta, miten on meidän ihmisten laita? Ei kai se kiintymys mitä tunnemme toisiamme kohtaan ole pelkkää hormonimyrskyä tai omien tarpeiden tyydytystä, vaan jotain paljon enemmän. Rakkaus ei ole seksiä, vaikka onkin toki ihanaa kun voi rakastella juuri sen ihmisen kanssa, jota todella rakastaa. Eipä tekisi mieli harjoittaa niin intiimiä kanssakäymistä sellaisen henkilön kanssa josta ei pidä, tai jota peräti inhoaa! Seksuaalinen vetovoima kuuluu eroottiseen rakkauteen, ja parasta parisuhteessa onkin kun intohimo yhdistyy kahden ihmisen henkiseen kohtaamiseen. Kun voi tuntea paitsi fyysistä, myös henkistä läheisyyttä toisen kanssa. Kun tuntee kuuluvansa yhteen tuon toisen kanssa hyvin syvällisellä tasolla.
Ei ihmisen ole hyvä olla yksinänsä, niinhän Sanassakin sanotaan. Ja laulussa vielä kauniimmin: On ihmisen ikävä toisen luo. Ei kai siitä pääse mihinkään, että me kaipaamme ja tarvitsemme toisiamme, ja siksi etsimme elämäntoveria, jonka kanssa haluamme jakaa elämämme. Minkä verran sillä loppujen lopuksi on tekemistä biologian kanssa, onkin ihan toinen juttu. Ihminen on kokonaisuus, elävä sielu, eikä mieltä ja kehoa voi erottaa toisistaan, vaan molemmat puolet vaikuttavat meissä koko ajan. Rakkauden olemusta voi tutkia myös erottamalla toisistaan erilaisia rakkauden ilmenemismuotoja. Platonin kolmijaon mukaan on olemassa paitsi edellä mainittua eroottista rakkautta, (eros) myös ystävien keskinäistä veljellistä ja sisarellista rakkautta sekä vanhempien ja lasten välistä rakkautta (filia) jopa koko maailmaa syleilevää uhrautuvaa lähimmäisenrakkautta (agape). Nykyään puhutaan myös romanttisesta rakkaudesta (amor). Lisäksi voidaan vielä erottaa jumalallinen rakkaus inhimillisestä rakkaudesta korostamalla rakkauden jumalallista alkuperää.
Onko rakkaus sitten sitä mitä kuvataan Korkea veisussa tai Korintolaiskirjeessä? Ehkä tuossa Korintolaiskirjeen kuvauksessa ei olekaan kyse inhimillisestä rakkaudesta, koska ihminen ei koskaan pysty kaikkeen siihen ylevään mitä siinä kuvataan. Silti rakkaus on olemukseltaan ylevää, se on yksi klassisista hyveistä, korkeampi arvo jota meidän tulee tavoitella. Ehkä rakkauden perimmäinen olemus onkin mysteeri, jota ei voi edes kuvata sanoin. Sen voi vain tuntea. Se on kumppanuutta, kiintymystä, arvostusta, toisen kunnioittamista, epäitsekkyyttä jne. Toisaalta, jos ihminen ei rakasta itseään terveellä tavalla, hänen on vaikea rakastaa ketään muutakaan. Hän joko takertuu toiseen tai alkaa käyttää muita hyväkseen tyydyttääkseen omia tarpeitaan tai pönkittääkseen omaa egoaan. Mutta mielestäni rakkaus merkitsee juuri egon voittamista, vapautumista omista itsekkäistä pyyteistä edes hetkittäin. Se on jonkun henkilökohtaisen tason ylittämistä, kurkottamista korkeammalle ja pitemmälle, pääsemättä kuitenkaan koskaan perille.
Olen jollain tasolla aina uskonut sielunkumppanuuteen, mutta samalla ajatellut että sellaisen löytäminen on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta tässä elämässä. Sielunkumppanuuden käsite kuvaa hyvin kahden ihmisen syvää kohtaamista sekä fyysisellä että henkisellä tasolla. Vain harvat saavat löytää sielunkumppanin tämän elämänsä aikana. Moni solmiikin parisuhteen henkilön kanssa joka ei välttämättä tunnu suurelta rakkaudelta tai taivaita syleilevältä sielujen kohtaamiselta. Kun ei lataa vastuuta omasta onnellisuudesta toisen niskaan, saattaa olla tyytyväinen elämäänsä ilman sen suurempia tunnemyrskyjä. Monet odottavat liikaa kumppaniltaan ja sitten pettyvät, kun huomaavat, ettei toinen voikaan täyttää heidän kaikkia toiveitaan, tai tyhjyyttä heidän sisällään. Moni päätyy onnettomaan liittoon puolison kanssa, jonka kanssa ei ole enää henkistä yhteyttä eikä fyysistä läheisyyttä. Siksi kannattaakin ottaa itse enemmän vastuu omasta hyvinvoinnista tullakseen onnelliseksi ja voidakseen elää täyttä elämää joko kumppanin kanssa, tai ilman häntä.
Kävin pari viikkoa sitten katsomassa teatteriesityksen Hiljaiset sillat. Sehän pohjautuu samannimiseen kirjaan, jonka olen lukenut miltei parikymmentä vuotta sitten. Pääosien näyttelijät tekivät todella vahvan roolisuorituksen, ja täytyy myöntää että loppukohtauksessa kyyneleet nousivat väkisin silmiin. Vastuu ja velvollisuudet saivat naisen luopumaan siitä mitä hän eniten rakasti. Miksi ihmeessä? Olisiko hänen pitänyt valita toisin? Jokainen voi kysyä itseltään millaisia ratkaisuja itse tekee. Ja millä perusteella tekee sen mitä tekee?
Parisuhde on kova koulu. Se haastaa meidät tutkimaan itseämme suoraan ja avoimesti, kohtaamaan paitsi toisemme myös itsemme rehellisemmin kuin ennen. Toinen on peili jota vasten oma varjokin tulee esiin. Mutta rakkaus hyväksyy toisen sellaisena kuin hän on, mikä on eri asia kuin toisen tekojen hyväksyminen. Rakkaus on jatkuvaa kasvamista ja oppimista, ymmärryksen lisääntymistä. Rakkaus on kohoamista kohti valoa, pääsyä pois pimeydestä. Rakkaus onkin kirkas valo, joka valaisee meissä olevan pimeyden. Turvallinen rakkaus nostaa esiin pelkoja ja niitä puolia omassa itsessämme, joita emme ole aikaisemmin uskaltaneet kohdata.
Tällä elämänkokemuksella uskallan jo sanoa: Rakkaus on kova juttu!
