Alkukesä on kulunut vinhaa vauhtia. Intensiivikursseilla sitä uppoutuu niin syvällisesti työhön, ettei muuta enää muistakaan. Ulkopuolinen maailma katoaa ja kaikki muu unohtuu, kun prosessi vie mennessään. Se on joskus raskasta, mutta ennen kaikkea hyvin antoisaa ja mielenkiintoista. Tiiviin kurssin jälkeen menee tosin muutama päivä palautumiseen- ja kuinka ollakaan yhtäkkiä tajuan, että juhannusaatto on jo parin päivän päästä! Aamulla täälläkin satoi räntää, mikä kyllä on aika uskomatonta tähän aikaan vuodesta. Mutta pakkohan se on uskoa kun syreenipensaan vaaleanlilat kukinnot saivat valkoisen kuorrutuksen. Otin vielä valokuvan todisteeksi, mutta onneksi lumi suli yhtä nopeasti kuin satoikin. Juhannusaattona ollaankin sitten keikalla Aavasaksalla, toivottavasti silloin ei sada vettä eikä räntää, vaan saadaan viettää oikein hienoa Yöttömän Yön juhlaa.
Tällä viikolla on vielä hoidettavana monia asioita ennen neljän viikkoa lomareissua. Viikon päästä ollaan jo Atlantin aalloilla matkalla uuteen maailmaan. Olen nimittäin vihdoin toteuttamassa pitkäaikaista haavettani matkustaa laivalla Atlantin yli Amerikan mantereelle. Reitti on sama kuin aikoinaan siirtolaisilla, jotka lähtivät uuteen maailmaan etsimään onneaan. Matka Southamptonista New Yorkiin kestää vain seitsemän päivää, siirtolaiset saivat keinua laivassa monta viikkoa. Moni tuttava on ihmetellyt intoani matkustaa laivalla: eikö sinne pääse nopeampaa? Tietenkin pääsee, mutta eihän siitä olekaan kyse. Elämässä eikä matkustamisessa ei ole olennaista päästä mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen, vaan nauttia matkasta. Siitä mitä näkee ja kokee matkalla ollessaan. Eräs ystäväni puolestaan kysyi: - Käyttekö te jossain siinä välillä? No eihän me käydä kun tuolla välillä ei ole mitään missä käydä, muuta kuin merta. Ajatus suuresta ja mahtavasta valtamerestä viehättää minua kovasti, siellä tuntee itsensä niin pieneksi. Viihdyn muutenkin hyvin vesillä; rauhoitun ja voimaannun veden äärellä. Vesillä, samoin kuin luonnossa ylipäätään, aika ja raha menettävät merkityksensä, siellä vain ollaan ja ihmetellään.
Kävin tänään apteekissa täydentämässä lääkevarastoa reissua varten ja kuinka ollakaan farmaseutin kanssa syntyi mielenkiintoinen keskustelu tulevasta matkastani. Tuo vieras nainen avautui kertomaan omasta perheestään ja sisaruksistaan, jotka olivat lähteneet vuosikymmeniä sitten Amerikan ihmemaahan. Sieltä oli lähetetty hänellekin usein paketteja täynnä hienoja vaatteita, joista hän ei kuitenkaan osannut iloita. Miksi ei? Koska hän tunsi olevansa liian erilainen samanikäisten kavereidensa seurassa, toisilla kun oli hyvin vaatimattomat vaatteet ja hänellä aina niin hienoja hepeniä. Koko aikuisikänsä hän sanoikin sitten pukeutuneensa hyvin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Jälkeenpäin ajatellen se tuntuu hyvin ymmärrettävältä, sillä lapsi ei tietenkään halua erottua joukosta, vaan ennen kaikkea tuntea kuuluvansa porukkaan. Hyväksytyksi tuleminen kun on meille ihmisille niin tärkeää. Toisaalta on hieman surullistakin kun ihminen ei osaa iloita siitä mitä hänellä on pelätessään muiden suhtautumista. Kel onni on, se onnen kätkeköön- sanonta kertoo jotain olennaista suomalaisesta kulttuurista! Älä missään nimessä näytä onneasi, vaan pidä se piilossa, etteivät muut tule kateelliseksi ja ajattele sinusta pahaa. Se tuntuu niin hullulta! Eikö meidän päinvastoin pitäisi näyttää onnemme muille ja levittää sitä ympärillemme, jaettu ilo kun on kaksinkertainen ilo.
Mieleeni tulee myös iäkäs tätini, joka kertoi aikoinaan ihan toisenlaista tarinaa. Monilapsisessa perheessä ei ollut varaa koreiluun, hyvä kun jotenkin saatiin välttämättömät tarpeet täytettyä. Ja vaatetus oli sota-ajan lapsilla hyvin vaatimatonta. Kaikilla lapsilla ei ollut edes omia kenkiä, nehän olivat aikoinaan niin arvokkaita että lapsiperheessä oli usein vain yksi kenkäpari, jota käytettiin vuorotellen. Aikuisena tätini halusikin sitten pukeutua näyttävästi ja koreasti, haluten siten myös unohtaa oman vaatimattoman taustansa. Mielenkiintoista onkin miten oma taustamme ja lapsuuden kokemukset vaikuttavat meihin ja elämäntyyliimme, kenellä mitenkin.
Itse ajattelen että unelmia ja haaveita täytyy toteuttaa niin kauan kuin se on mahdollista. Minulla ei ainakaan ole varaa sitku-elämään, sillä elämä on näyttänyt minulle sekä omat rajani että ajan rajallisuuden jo monta kertaa. Asioita ei kannata lykätä yhtään kauempaa kuin on tarpeellista. Aiheesta tulee mieleen monenlaisia sanontoja: Elää kuin viimeistä päivää tai Elä tänään kuin kuolisit huomenna. Tai niin kuin presidentti Ahtisaari sanoi: - Elä kuin eläisit ensimmäistä päivääsi, silloin kaikki on aina yhtä uutta ja ihmeellistä. Voit siis itse valita miten haluat ajatella ja miten elää; toteutatko unelmiasi vai tyydytkö vain haaveilemaan? On niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät paikoilleen- ja niitä jotka palaavat matkaltaan takaisin kotiin.