New York oli juuri niin stressaava paikka kuin etukäteen arvasinkin. Varsinkin heinäkuun helteellä kun valtavat turistimäärät vaeltavat paikasta toiseen yrittäen ahmia mahdollisimman paljon elämyksiä ja pakollisia nähtävyyksiä lyhyessä ajassa ruuhkat ovat tavallistakin pahempia. Euroopan suurkaupunkien ruuhkat eivät ole olleet mitään nyt näkemääni verrattuna, Pariisi, Rooma ja jopa Pietari jäävät toiseksi Manhattanin kaoottiseen liikenteeseen verrattuna. Ja ne keltaiset taksit olivat juuri sellaisia kuin elokuvissa; jos aikoi saada taksin piti astua rohkeasti ajokaistalle ja huitoa niin näkyvästi, että kuski varmasti huomaa. Siitä huolimatta taksi saattaa ajaa ohi hurjaa vauhtia. Taksia ei voi muuten tilata etukäteen, koska ei ole numeroa mihin voisi soittaa: siis kadulle huitomaan! Oli miltei tuskallista katsoa kun hälytysneuvot yrittivät päästä väkisin eteenpäin apua tarvitsevan luo; mieleen nousi väistämättä ajatus, kuinka moni ehtii menehtyä sairauskohtaukseen ennen kuin ambulanssi pääsee paikalle…

Oma selviytymistaktiikkamme suurkaupungin hulinassa ja ahdistavassa kuumuudessa oli toisenlainen; muutaman museon ja muun nähtävyyden sekä parin bussikierroksen jälkeen olikin parempi vetäytyä Central Parkin rauhaan, nauttimaan kesäteatterissa esitettävistä Shakespear-tulkinnoista tai kokemaan uneliasta ja rentoa tunnelmaa lähtemällä piknikille Strawberry Fieldsille. Kyseinen alue on John Lennonin muistoksi perustettu ja Yoko Onon lahjoituksen perustettu alue Central Parkin länsilaidalla, lähellä Dakotana tunnettua rakennusta jonka edessä Lennon aikoinaan ammuttiin. Parhaita puolia New Yorkin vierailullamme olikin se että hotellimme sijaitsi aivan Central Parkin läheisyydessä, Upper west sidessa, missä meno on paljon rauhallisempaa kuin keskikaupungilla ns. downtownissa. Myös paikalliset viihtyvät Central Parkissa, minne he tulevat rauhoittumaan kiireisen työpäivän jälkeen, retkeilemään, kuntoilemaan tai vain seurustelemaan ystävien kanssa. Central Park onkin vihreä keidas keskellä asfalttiviidakkoa ja korkeita pilvenpiirtäjiä.

Suuren metropolin maaninen meno ei sinänsä ollut mikään yllätys, vaan odotettavissa oleva asia, mutta kaupungin yleinen epäsiisteys sen sijaan hieman yllätti. Edes Times Quare tai maailmankuulu rahakatu Wall Streetkään ei ollut mikään supersiisti paikka, eikä ylipäätään mikään muukaan alue, missä liikuimme. Metropolitanin oopperatalo jäi myös tällä kertaa näkemättä ja ooppera kokematta, johtuen keskikesän lomakaudesta, siihen aikaan siellä ei juurikaan ole esityksiä. Broadwayn musikaalit kyllä pyörivät läpi vuoden, mutta sekään ei jaksanut innostaa lähteä ensin jonottamaan lippuja ja sitten hikoilemaan johonkin hengästyttävään esitykseen. Ja kiinnostavimmat ja vakavasti otettavat esitykset esitetään nykyisin Broadwayn ulkopuolella vaihtoehtoteattereissa. Broadwayn musikaalien tuotantokustannukset ovat keskimäärin 10 miljoonaa dollaria, ja tarvitaan yli 500 täyteen myytyä esitystä jotta tuotanto pääsee omilleen. Paras aika matkustaa New Yorkiin nauttimaan kaupungin runsaasta kulttuuritarjonnasta onkin viileämpi vuodenaika, syksyllä tai keväällä. Tosin eräs paikallinen sanoi, ettei heillä ole edes välivuodenaikoja, vaan pelkästään ahdistavan kuuma kesä ja kylmä talvi. Ja paikallisista puheen ollen, heitä lienee harvassa, sillä suurin osa kaupungin asukkaista on siirtolaisia, eri puolilta maailmaa kaupungin muuttaneita ihmisiä, joita kaikkia motivoi ajatus menestyksestä ja vaurastumisesta. Mutta kuten tiedetään, kilpailu on kovaa ja vain harva saa noukkia kultarahoja suoraan pensaasta.

Koska elämä Manhattanilla oli aika tukalaa, teimme kahden päivän extempore-matkan Niagaran putouksilla. Vaikka matka Kanadan rajalle kesti päivän ja paluumatka toisen, kannatti silti istua nuo tunnit bussissa. Niagaran putouksesta jo hyvin nuorena syntynyt mielikuva ei tietenkään vastannut todellisuutta, mutta silti molemmat vesiputoukset olivat kokemisen arvoisia. Suurempi ns. hevosenkenkä on Kanadan puolella, ja pienempi USA:n puolella. Illalla putouksen lähistöllä oli paljon turisteja eri puolilta maailmaa, varhain aamulla siellä ei ollut juuri ketään muita minkä takia putouksesta saattoi nauttia enemmän. Hauskinta oli veneretki putouksen alle, missä putouksesta nouseva vesisumu olisi ilman sadetakkia kastellut vaatteet. Hiukset toki kastuivat, mutta mitäpä siitä; se oli vain hauskaa ja virkistävää. Yövyimme Kanadan puolella, mikä sekin oli ihan mukavaa.

Palattuamme takaisin New Yorkiin, heitimme hektisen viikon jälkeen hyvästit yhdelle maailman suurimmista metropoleista, joka sykkii elämää läpi vuorokauden. Mielessäni haluan säilyttää heinäkuun 1. aamun näkymän laivan lähestyessä Brooklynin satamaa; nousevan auringon valossa hetki hetkeltä yhä selvemmin taivasta vasten piirtyvän kaupungin silhuetin, tuon tunnetun skylinen sekä uljaana kohoavan Vapauden patsaan, jonka näkeminen sai varmasti 1900 l:n alussa tuhansien Euroopasta lähtöisin olevien siirtolaisten sydämet sykähtämään uuden elämän toivossa.

Seuraava kohteemme olikin taas monen tuhannen mailin päässä, Amerikan länsirannikolla, missä tulisimme viettämään 9 päivää. Lensimme Los Angelesiin Kaliforniaan, missä elämänmeno on paljon rauhallisempaa ja rennompaa kuin N.Y:ssa. Mietin tuossa aikaisemmin, mikä adjektiivi kuvaisi Manhattanin asukkaita parhaiten kunnes keksin sen; he olivat hivenen ynseitä, eivät sinänsä epäystävällisiä, mutta nimenomaan ynseitä. Kaliforniassa ihmiset olivat sen sijaan rennompia ja ystävällisempiä kuin suurkaupungin asukkaat, mikä taitaa olla tavallinen ilmiö ympäri maailmaa. Vuokrasimme auton L.A:sta ja lähdimme etsimme tulevaan majapaikkaamme Malibussa. Lomakotimme olikin hieno ja hieman erikoinen taiteilijakoti, ei siis mikään hotelli. Ja isäntäpari mukavia ja ystävällisiä ihmisiä, jotka kehottivat meitä olemaan kuin kotonamme. Huoneemme oli erinomainen, suuri parveke ja näköala Tyynelle merelle. Mikäpä siinä oli istua aamukahvia juoden ja kaunista maisemaa katsellen…Voin todella lämpimästi suositella paikkaa kaikille epämuodollisesta majoituksesta pitäville.

Päivisin teimme retkiä lähiympäristöön, ajelimme autolla Pacific Ocean Highwaytä pitkin joko etelään tai pohjoiseen. Kyseinen tie kulkee pitkin Tyynen meren rantaviivaa siten että meri on miltei koko ajan näkyvissä. Eipä siis ole mikään ihme, että sitä sanotaankin Amerikan kauneimmaksi tieksi. Liikenne ja vauhti olikin yllättäen paljon rauhallisempaa kuin esim. Saksan moottoriteillä, Keski-Euroopassa tai Italiassa, missä olemme muutamina kesinä ajelleet. Sattumalta Malibussa oleskelumme aikaan oli myös täysikuu, ja illan pimetessä yhdeksän aikaan illalla, oli upeaa istua puutarhassa ja katsella kimaltelevaa kuunsiltaa Tyynen meren pinnalla. Ai niin; meinasi melkein unohtua kertoa, että Tyyni Valtameri oli vielä vaikuttavampi kokemus kuin Atlantti, aallot sen verran suuria ja pelottavia, ettei uimisesta oikein tullut mitään. Mutta pelkästään aallokossa seisominen suolaisen veden pärskyessä kasvoille oli just wonderful! Siten saattoi nauttia veden valtavasta voimasta ja ihanasta merituulesta, suolan maku suussa tietenkin.