Olemme olleet kohta viikon kotosalla ja jet lagin oireet ovat jo alkaneet helpottaa. Menomatkallahan kelloa siirrettiin eteenpäin tunti päivässä viikon kuluessa, ja sopeutuminen tapahtui vähitellen, mikä on paljon helpompaa kuin muuttaa rytmiä yhdellä kertaa. Kun lensimme itärannikolta länsirannikolle, kelloa veivattiin kolme tuntia taaksepäin. Kaliforniaan aikaero onkin jo 10 tuntia, eli kun siellä on aamu, täällä alkaa olla jo ilta. Mutta nyt aletaan olla jo Suomen aikataulussa, vaikka näin lomalla ollessa rytmi onkin erilainen kuin normaalisti. Paluu arkeen tapahtuu jo huomenaamulla, kun herätyskello soi kuuden jälkeen, huhhui…- siinä sitä onkin sopeutumista! Edessä on kuuden päivän intensiivikurssi Mikkelissä, kuuluisassa Anttolanhovissa. Kaunis paikka on muuten sekin, olin siellä alkukesästä samanlaista kurssia ohjaamassa.

Katselin tuossa Terveyskirjaston luettelemia jet lagin oireita, ja niitähän on monenlaisia. Jos luit edellisen blogikirjoitukseni, huomasit varmaan tekstissä esiintyvät kirjoitusvirheet, taitavat nekin olla kolmen yön valvomisen ja jet lagin aiheuttamia. Aivothan eivät toimi kunnolla, jos ei ole nukkunut tarpeeksi. Jo yhden yön valvominen aiheuttaa ongelmia, jotka pahenevat samalla kun univaje kasvaa. Paluumatka Yhdysvaltojen länsirannikolta oli tosiaan rankka, ja yöunet jäivät kolmena peräkkäisenä yönä vähiin. Keskimmäisen yön näistä vietimme lentokoneessa, ja minä en todellakaan pysty nukkumaan istuma-asennossa ahtaassa penkissä… Siinäkin mielessä menomatka laivalla Atlantin yli oli paljon mukavampi. Mietin tässä pari päivää sitten noita edellisen blogitekstin kirjoitusvirheitä, pitäisikö ne korjata; - sehän olisi helppoa, tuosta vaan muokkaa asetus näkyviin ja taikasormi korjaa kaikki virheet. Mutta en aio tehdä niin, vaan haluan säilyttää tekstin autenttisuuden, virheet saavat jäädä paikalleen muistona jet lagista, ja muistutuksena ihmisen vajavaisuudesta.

Ja nyt vasta tullaan blogini varsinaiseen aiheeseen, virheisiin ja niiden hyväksymiseen. Kaikkihan me tiedämme sen tosiasian, että olemme vajavaisia ja erehtyväisiä ihmisiä, ja teemme elämässä monenlaisia virheitä, osa niistä on pieniä ja niin huomaamattomia, etteivät muut edes huomaa niitä. Omassa mielessämme saatamme silti paisutella omia mokiamme, ja jos oikein ruokimme niitä, kasvaa pienistäkin asioista suuria härkäsiä, jotka kiusaavat meitä. Osa meistä on taipuvaisia nimenomaan suurentelemaan tekemiään virheitä omassa mielessään, heidän on vaikea kohauttaa asialle olkapäitään ja siirtyä seuraavaan asiaan, vaan he saattavat jauhaa jotain pientä mokaa viikkokausia. Se on todellakin ahdistavaa ja suoranaista energian tuhlausta. Tällaiset ihmiset ovat myös muita herkempiä masentumaan, koska he kiusaavat itseään joskus tekemillään inhimillisillä virheillä. No, toiset puolestaan ovat omassa mielessään liki täydellisiä ja erehtymättömiä ihmisiä, jotka aina toimivat moitteettomasti, he osaavat, tietävät ja hallitsevat kaiken. Hmm - siis omasta mielestään täydellisiä, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Kun tapaa tällaisen täydellisen ihmistyypin jää jälkeenpäin miettimään, mitä he oikein ajattelevat ja tuntevat sisimmässään. Onko kyse heidänkin kohdallaan kompensaatiosta tai oman vajavaisuuden kieltämisestä? Mutta miten ihmeessä ihminen voi uskotella edes itselleen olevansa erehtymätön? Tai voihan olla että sisimmässään he tuntevat olevansa hyvinkin vajavaisia ja epävarmoja ihmisiä, jotka vain yrittävät peittää sen korostamalla omaa erinomaisuuttaan?

Tämän viikon aikana olen tavannut parikin täydellistä ihmistä, ja jälkeenpäin tosiaan ihmetellyt näitä kovin erikoisia olentoja; kuinka yksinäisiä he mahtavatkaan olla tuon kuorensa alla, kun ei ole ketään kenen kanssa voisi jakaa omia kasvukipujaan? Ikävintä muiden kannalta on se että nämä täydelliset saattavat joskus jopa tahallaan mollata toisia, korostamalla omaa erinomaisuuttaan ja toisen vajavaisuutta. Kun joskus joutuu sivullisena seuraamaan tällaista tilannetta, se tuntuu hyvin ikävältä; pitäisikö minun puuttua asiaan, sanoa suorat sanat tälle besser wisserille, vai vain kohauttaa asialle olkapäitäni? Ei kuulu minulle… Ongelmani lienee se että minun on vaikea olla välinpitämätön, varsinkaan kun en siedä epäoikeudenmukaisuutta. Ja siitähän näissä tilanteissa on myös kyse.  Mutta ehkä parasta on, jos voin auttaa ihmistä puolustamaan itse itseään, sillä sitä taitoahan me kaikki aika ajoin tarvitsemme tässä kovassa ja väliin julmassakin maailmassa.