Perhesurmat ovat järkyttäneet toistuvasti suomalaisten mielenrauhaa tänä vuonna, muutaman viikon sisällä on tapahtunut kaksi järkyttävää lastensurmaa, joissa tekijänä on ollut nainen. Kesän alussa paljastui edellisiä vieläkin karmeampi salaisuus, kun kerrostalon kellarista löytyi viiden vauvan ruumiit. Tässä tapauksessa nainen oli synnyttänyt lapset, surmannut ne ja säilyttänyt ruumiita 10 vuoden ajan. Vaikka perhesurmat ovat onneksi vähentyneet vuosikymmenten saatossa, kaikki tapaukset nousevat voimakkaammin esiin ja julkiseen keskusteluun kuin ennen. Suurin osa, n. kaksi kolmasosaa lasten surmista on nimenomaan perheen äidin tekemiä, loput isän tai jonkun muun lapsen tuntevan henkilön tekemiä. Tuntuu käsittämättömältä miten nainen, emo, joka on luotu synnyttämään ja suojelemaan elämää, voi surmata omia poikasiaan? Taustalla voi olla vakava masennus jaa/tai psykoottinen häiriö ja niihin liittyvä syvä epätoivo ja näköalattomuus. Tällöin nainen ajattelee että lasten on parempi kuolla kuin elää.

Useimmilla tekijöillä (n.70 %) todetaan myös persoonallisuushäiriö. Rautavaaran tapauksen taustalla oli ilmeisesti järjetön mustasukkaisuus, tappoiko nainen itsensä ja lapsensa kostoksi reissutöissä käyvälle miehelleen? Kyseessä olisi siten myös äärimmäinen julmuus ja itsekkyys, jolloin tekijä kokee omistavansa lapset, joille voi tehdä mitä vain. Tämähän on perinteinen selitys silloin kun narsistinen mies kiusaa ja pahoinpitelee vaimoaan, ja erotilanteessa saattaa myös surmata puolisonsa. Mutta myös nainen voi olla mustasukkainen, alistava ja kontrolloiva, jos hän suhtautuu lapsiin ja puolisoonsa ikään kuin omistaisi heidät. Kysymys ei olekaan sukupuolesta, vaan persoonallisuuden piirteistä. Kuopion tapauksessa on puhuttu kultaisista kulisseista, mitä kaikkea niiden takana sitten on piillytkin, ne selitykset mitkä tulevat julkisuuteen ovat aina vaillinaisia.

Vaikka kaikki tapaukset ovat erilaisia, voi niissä kenties olla jotain yhteistä. Yleensä heti nostetaan esiin juuri äidin uupumus ja vakava masennus. Siitä voikin olla kysymys, mutta vastaus on jotenkin liian yksinkertainen; pelkkä diagnoosi ei selitä tekojen taustaa. Kysymys on myös epätoivosta ja kyvyttömyydestä käsitellä asioita omassa mielessään. Ennen kaikkea jokaisen tapauksen taustalla on pitkä tarina, naisen elämän mittainen tarina. Miten ja miksi hän on päätynyt nykyiseen elämäntilanteeseen, sen syyt ovat kaukana naisen menneisyydessä ja syvällä hänen persoonassaan. Vaikka naiset ovat yleensä avoimempia puhumaan ja taitavampia käsittelemään tunteitaan, joidenkin on edelleen vaikea käsitellä asioita ja elämäntapahtumia rakentavalla tavalla. Ei äitiys tee naisesta yhtään sen parempaa, eikä myöskään ratkaise niitä sisäisiä ristiriitoja jotka ahdistavat häntä. Päinvastoin, äitiys saattaa nostaa esiin paljon omaan itseen liittyviä asioita pintaan, joskus hyvinkin voimakkaasti. Lapset myös haastavat ihan eri tavalla naista kohtaamaan oman tarvitsevan puolen itsessään. Joskus nainen hankkii lapsia hoitaakseen itseään lastensa kautta, paijatessaan pienokaista nainen voi hoitaa omaa vaille jäänyttä lasta sisällään ja tarvitsevaa puolta itsessään. Vain harva tiedostaa tämän, sillä olemme usein sokeita paitsi toisen hädälle, vielä enemmän omalle itsellemme.

Naisen kätketty ja pimeä puoli jääkin usein näkemättä näissä tilanteissa. Myös naisella ja jopa äidillä voi olla, ja varmasti on, monenlaisia tunteita, eivätkä kaikki näistä ole niin vaaleanpunaisia kuin tahtoisimme. Niin kauan kuin kiellämme tuon varjon itsessämme, niin kauan myös tapahtuu näitä järkyttäviä tekoja. Usein näiden tragedioiden jälkeen haastatellaan eri alojen asiantuntijoita, huudetaan apuun sosiaaliviranomaisia ja mielenterveyden ammattilaisia. Osa kieltää ongelmat ja torjuu tarjotun avun, osa vetäytyy ja eristäytyy kulissien taakse. Mutta vaikka tuo hädässä oleva ihminen hakisikin apua, voiko hän puhua kenellekään niistä ajatuksia mitä hänen mielessään pyörii? Pelkäänpä että hyvin harvoin. Vaikeista asioista suoraan puhuminen on todella vaikeaa ja vaatii ehdotonta luottamusta. Ihminen testaa vuorovaikutuksessa ollessaan koko ajan toista; uskallanko sanoa ääneen sen mitä ajattelen, kestääkö tuo toinen sen, mitä sitten tapahtuu jos sanon asian ääneen? Ongelma on paitsi auttajien vähyys ja vaikea tavoitettavuus, myös se että auttajien on erittäin vaikea nähdä, ottaa vastaan, ja käsitellä asioita jotka ovat heille itselleen liian vaikeita. Tällöin hän ei välttämättä uskalla kysyä tarpeeksi suoraan oikeita kysymyksiä. Puheeksi ottaminen on vaativa taito, joka vaatii rohkeutta. Suomessa on hyvä neuvolajärjestelmä, mutta uskalletaanko siellä ottaa vaikeita asioita puheeksi, luulenpa että aivan liian harvoin. Olen tavannut paljon hyvää tarkoittavia sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöitä ja herttaisia neuvolantätejä, joiden maailmaan ei oikein tunnu mahtuvan elämän raadollisuus ja ihmismielen pimeä puoli. Paljon helpompaa on punnita ja mitata, kuin puhua perheväkivallasta, alkoholismista, hyväksikäytöstä, ylipäätään vaikeista tunteista ja hirveistä ajatuksista. Sama  pätee yleensä myös sukulaisiin, tuttaviin ja  naapureihin, on helpompaa ja turvallisempaa jutella niitä näitä kuin puhua siitä mitä meille oikeasti kuuluu. Usein se läheisinkään, eli oma puolisokaan ei aina tiedä mitä toisen mielessä oikein liikkuu.

Mitä meidän siis pitäisi tehdä: uskaltaa kohdata niin itsemme kuin toisemme entistä rohkeammin. Vasta sitten voimme auttaa toinen toisiamme elämän eteen tuomissa, vaikeissakin tilanteissa.