Sen lisäksi että luon itse taidetta, nautin mielelläni myös muiden hengentuotteista, vaikkakin toisten esityksiin pääsee ja ehtii liian harvoin. Mutta silloin kun pääsee taiteen kimppuun tekee mieli oikein ahmia sitä, aivan kuin olisi nähnyt nälkää,- vaikka olisikin herkutellut koko joululoman! Näin kävi viikko sitten Helsingissä; vietimme nimittäin vuoden ensimmäisen viikonlopun hyvin kulttuuripitoisen ohjelman merkeissä maamme pääkaupungissa. Täytyy kyllä sanoa että oli ihanin Helsingissä viettämäni viikonloppu! Aloitimme kulttuurikierroksen perjantaina käymällä kuuluisan norjalaisen taiteilija Edvard Munchin Elämäntanssi- näyttelyssä Didrichenin taidemuseossa. Se olikin hieman erilainen museokokemus kaikkine erikoisjärjestelyineen ja turvatarkastuksineen. Sinänsä on hyvin kunnioitettavaa että niinkin pieni museo on saanut järjestettäväkseen näin merkittävän näyttelyn. Tämä on vaatinut kymmenen vuoden valmistelua, lukuisia neuvotteluja ja vielä museon remontoinnin vastaamaan kaikkiin sille asetettuihin vaatimuksiin. (Munchista lisää seuraavassa blogissa.) Näyttelyn jälkeen seurasi kaupunkikierros merenrantoja pitkin; näimme Sibeliuksen monumentin, Mäntyniemen ja Tamminiemen, Kaivopuiston ja Munkkiniemen, Hietaniemen hautausmaan, satamat ja torit. Nautimme iltapäiväkahvit hyvien ystävien seurassa merenrannalla kahvila Ursulassa (sinne pitää ehdottomasti mennä kesällä uudestaan!) ja illallisen ravintola Kosmoksessa. Tällä kertaa Kosmos ei tosin ollut yhtä vahva elämys kuin elokuussa, jolloin kirjoitin siitä blogissani.

Lauantaina oli vuorossa ooppera La Boheme, joka teki tällä kertaa suuremman vaikutuksen kuin joskus aikaisemmin. Kansallisooppera on hieno paikka sinänsä ja ooppera hyvin kokonaisvaltainen elämys, kaikkine hienostuneine rituaaleineen. Ennen näytöstä täytyy ehdottomasti nauttia lasillinen samppanjaa, vaikka se maksaakin 12 euroa ja siitä juo korkeintaan puolet. Oopperasta pitää nauttia nimenomaan livenä, se ei ole sellaista musiikkia jota voi tai edes jaksaa kuunnella levyltä. Olen nähnyt La Bohemen ennenkin, mutta aikaisemmat esitykset ovat jääneet vaisuiksi- johtuneeko esittäjien paneutumisesta rooleihinsa? Tällä kertaa eläytyminen oli niin vahvaa, että tarina vei mukanaan ja esityksen loppupuolella itkimme molemmat, samoin kuin vieressä istuvat muut katsojat…

Oopperan jälkeen oli jo oikeakin nälkä, joten suuntasimme toiseen legendaariseen taiteilijaravintolaan, Eliteen joka sijaitsee Hesperiankadulla. Siellä ihan sisäänkäynnin vieressä on muuten näyttelijä Tauno Palon nimikkopöytä, joka myöhemmin nimettiin Matti Pellonpäälle. Molemmat ovat jo siirtyneet taivaallisille näyttämöille… Mutta jos Kosmos oli edellisenä iltana jättänyt laimean jälkimaun, Elitessä koimme puolestaan huippuelämyksen. Paitsi että ruoka oli todella hyvää liekitettyine jälkiruokineen, palvelu oli aivan erinomaista. Se menee jopa edelle viimekesäisen Atlantin matkan Queen Mary II:lla missä meitä kohdeltiin kuin kuninkaallisia, tosin palvelu oli näin jälkikäteen ajatellen hieman rutiininomaista, ei niinkään yksilöllistä. Elitessä sen sijaan palvelu oli erittäin lämmintä, ystävällistä, huomaavaista ja henkilökohtaista- en oikein tiedä mitä adjektiiveja käyttäisin kuvaamaan sitä asennetta, mitä meitä palvellut tarjoilija osoitti kaikessa tekemisessään. Hän huolehti meistä todella hyvin paneutuen jokaiseen asiaan erittäin huolellisesti. Tuo vaaleatukkainen nainen oli aloittanut uransa jo 1970 luvulla, tehnyt samaa työtä vuosikymmeniä, silti hän jaksoi hymyillä koko ajan; ei suinkaan imartelevasti vaan täysin luonnollisesti. Hän oli todellakin omalla alallaan, aivan kuin hänet olisi luotu juuri tuohon tehtävään. Niin kuin hyvin tiedetään, ihminen on parhaimmillaan siinä työssä mikä vastaa hänen ominaisuuksiaan ja missä hän voi myös toteuttaa itseään.

Sunnuntaina elämysten sarjassa olikin vuorossa talvisirkus Kaapelitehtaalla. Kyseessä oli Tanssiteatteri Hurja Ruuthin Uni-esitys, mikä oli hyvin lämminhenkinen ja mukaansatempaava koko perheen esitys. En edes muista milloin olen käynyt sirkuksessa, aloinkin vahvasti epäillä etten ole tainnut käydä katsomassa sirkusesitystä edes lapsena? Se miksi nyt halusin sinne mennä, johtui etupäässä esityksen Uni-teemasta, mikä löyhästi yhdisteli esityksen eri palaset mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi. Niinhän unissakin on paljon irrallisia elementtejä, jotka eivät loogisesti näytä kuuluvan yhteen, silti niistä saattaa löytyä se punainen lanka, joka kertoo jotain uneksijan elämästä. Ensimmäinen näytös päättyi esiintyjien ja katsojien väliseen hurjaan tyynysotaan, mistä nauttivat paitsi perheen pienimmät myös me aikuiset. Toisen puoliajan loppuhuipennuksen Kuolemanpyörä sen sijaan sai jo kiljumaan ja haukkomaan henkeä. Itselläni tuli kyyneleet silmiin siinä vaiheessa, kun kaksi pyörässä juoksevaa hurjapäätä laittoi mustat pipot silmilleen. Silloin minussa heräsi vastarinta: - Ei elämällä saa leikkiä!!