Ikivanha lienee ajatus siitä, että isien synnit kostautuvat kolmanteen ja neljänteen sukupolveen asti. Kansantajuisesti on tämä on ymmärretty siten, että jos vanhemmat ovat itse kokeneet kovia omassa lapsuudessaan tai myöhemmässä elämässään, heidän lapsensa saattavat kärsiä siitä myöhemmin. Suomessa on vuosikymmenten aikana puhuttu paljon siitä miten sota-ajan kokemukset ovat vaikuttaneet koko kansakunnan mielenterveyteen. Tällä on tarkoitettu sitä, miten sodassa traumatisoituneet ovat siirtäneet omia henkisiä haavojaan seuraavien sukupolvien kannettavaksi. Näin varmasti on tapahtunut, mutta vasta viime aikoina on monia viime vuosisadan sotiin liittyviä asioita on avattu ja tuotu esiin sodan kokeneiden kokemuksia. On silti hyvä muistaa, että kaikki vaikeita asioita kokeneet eivät traumatisoidu: ratkaisevaa ei olekaan se mitä on tapahtunut, vaan se miten ihminen on tapahtuneen kokenut ja miten hän on siihen reagoinut, ja millaisia keinoja hänellä on ollut käsitellä tapahtunutta omassa mielessään. On arvioitu että n. 50 % naisista ja 60 % miehistä kokee hyvin järkyttäviä asioita elämässään, mutta heistä vain pieni osa traumatisoituu.
Mutta millä tavoin traumojen vaikutus välittyy sukupolvelta toiselle, siihen tuo lisävaloa nk. kiintymyssuhdeteoria. Kiintymyssuhdeteoria perustuu brittiläisen psykiatrin ja psykoanalyytikon John Bowlbyn ajatuksiin ja tutkimuksiin 1960- ja 1970-luvulta. Bowlbyn mukaan kiintymyssuhdeteoria perustuu ajatukseen siitä, että lapsella on synnynnäinen tarve saada hoivaa ja turvaa vanhemmiltaan ja taipumus kiintyä voimakkaasti häntä hoitaviin ihmisiin, joita hän käyttää turvan lähteenään. Jotta lapsi voisi kiintyä turvallisesti vanhempaansa, tämän tulisi olla herkästi virittynyt lapsen kanssa samalle taajuudelle niin että hän voisi ymmärtää lapsen antamat signaalit oikein ja voisi antaa lapselle sitä, mitä tämä kulloinkin tarvitsee. Perushoivan, eli ruuan, unen, puhtauden ja vaatteiden lisäksi vanhempien tehtävä on auttaa lasta tunteiden säätelyssä. Kun lapsi pelästyy, suuttuu tai joutuu muuten voimakkaiden tunteiden valtaan, hän tarvitsee hoivaajan auttamaan rauhoittumisessa. Isän ja äidin kyky virittyä lapsen kanssa samalle taajuudelle pohjautuu vanhemman omaan lapsuuteen ja omiin kokemuksiin hoivatuksi, kuulluksi ja kohdatuksi tulemisesta. Henkilöt, jotka ovat käsitelleet jollakin tapaa traumakokemuksensa ja ratkaisseet siihen liittyviä ongelmiaan, osaavat tukea lapsia paremmin tunteiden säätelyssä, hillitä paremmin omia tunteitaan ja keskustella jäsennellymmin lasten kanssa hankalista tunteista. He ovat myös intensiivisemmin läsnä lapselleen, ovat muita hyväksyvämpiä ja vähemmän vihamielisiä kuin he, jotka eivät ole kyenneet ratkaisemaan omia traumakokemuksiaan.
Moni kaltoinkohtelua tai muutoin vaikeasta perhetilanteesta lapsena ja nuorena kärsinyt saattaa ajatella kärsimyksen päättyvän sitten kun hän pääsee pois kotoa omaan elämään. Valitettavasti aina ei käy näin. Joskus traumamuistot ja sen aiheuttamat moninaiset oireet tulevat esiin vasta myöhemmin. Usein parisuhteen solmiminen ja erityisesti vanhemmaksi tuleminen ja oman lapsen saaminen voi aktivoida ja nostaa trauman aiheuttamat oireet voimakkaasti pintaan. Ja juuri tässä onkin se ratkaiseva vaihe, missä ratkeaa siirtyvätkö traumat seuraavan sukupolven kannettavaksi vai onko vanhempi psyykkisesti riittävän vahva katkaistakseen tuon ketjun. Osa yrittää vähätellä omia kokemuksiaan ja selittää ne pois, mutta tahtomattaan heijastaa ne silti lapsilleen. Vaikkei itsestään ja omasta hyvinvoinnista paljon välittäisikään, lasten takia kannattaa omat traumat käsitellä ja hoitaa kunnolla, muuten ne siirtyvät seuraavan sukupolven kannettavaksi. Siksi oman menneisyyden läpikäyminen ja omien haavojen hoitaminen onkin niin tärkeää, sillä vastuun ottaminen omasta elämästä ja omasta hyvinvoinnista koituu lopulta myös lasten parhaaksi. Kukaan ei voi muuttaa menneisyyttä, mutta hän voi vaikuttaa nykyisyyteen ja siten myös tulevaisuuteen. Jokainen voi katkaista sukupolvien ketjun omalta kohdaltaan. Aikuisen ihmisen oikeus ja jopa velvollisuus onkin hakea apua jos tuntuu siltä, etteivät asiat ratkea omin avuin. Omaa ahdistusta ei tule koskaan sälyttää lasten kannettavaksi tai ratkaistavaksi.
Jotkut traumaattisen tilanteen kokeneet voivat selvitä omin avuin ilman ulkopuolista apua. Kun henkilö oppii tunnistamaan trauman vaikutukset omaan elämäänsä sekä oman elämänsä suojaavat tekijät, hän saa lisää voimaa muuttaa elämänsä suuntaa kohti eheytymistä. Joskus tarvitaan kuitenkin ammatillista apua, ja viime aikoina onkin kehitetty traumojen hoitoon erityistä traumaterapiaa. Ylipäätään ihmiset, jotka huolehtivat omasta hyvinvoinnistaan ja hakevat tarvittaessa myös ammatillista apua trauman käsittelyyn, selviävät vaikeistakin elämänkokemuksista muita paremmin. Olisi hyvä saada apua ja tukea silloin kun sitä tarvitsee, vaikka on hyvä muistaa, ettei vanhojenkaan haavojen hoito ole koskaan liian myöhäistä. Selviytymistä edistää, jos löytää itselleen sopivia ja toimivia väyliä käsitellä kokemuksiaan. Varsinaisen terapian ja puhumisen lisäksi apuna voi olla kirjoittaminen ja muiden kertomusten lukeminen. Runot ja muistelmat voivat antaa myös omalle tunnekokemukselle sanat. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään omia kokemuksia siten, että tapahtumat muodostuvat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi katkonaisen ja sirpaleisen tarinan sijaan.
