Viime viikon loppupuoli oli hyvin mieleenpainuva. Päivät kuluivat vakavasti sairaiden parissa. Torstaina olin syöpään sairastuneiden sopeutumisvalmennuskurssilla puhumassa selviytymisestä, lauantaina olin kouluttamassa syöpäyhdistyksen tukihenkilöitä. Perjantaina olin viulisti- ystäväni kanssa sairaalakeikalla Oys:ssa. Kävimme mm. sädehoito-osastolla, syöpäpoliklinikalla ja kirurgisella osastolla. Perjantai oli Pukeudu pinkkiin teemapäivä, mikä liittyy Roosa nauha kampanjaan, jolla kerätään varoja kotimaiseen rintasyöpätutkimukseen. Tempauksen tarkoitus oli paitsi kiinnittää huomiota tärkeään aiheeseen myös viedä toivon sanomaa niille, joita vakava sairaus juuri tällä hetkellä koettelee. Rohkaisua ja kannustusta ei saa koskaan liikaa, vaan yleensä liian vähän.

Perjantai oli hieno ja koskettava päivä- pieniä ja suurempiakin kohtaamisia ihmisten kanssa. Lisää tällaista sanoivat niin potilaat, vieraat kuin hoitajatkin. Kyyneleet olivat silmissä välillä meillä kaikilla. Kun ventovieraan ihmisen kanssa syntyy kontakti, se on ihmeellinen hetki. Silloin syntyy silta vierauden yli- silloin ollaan sillä ihmisyyden yhteisellä alueella, missä roolit ja muut asemat katoavat. Me olemme kaikki samassa veneessä, samalla matkalla. Joskus tuo kohtaaminen päättyy halaukseen, joskus vain syvään katseeseen. Tuntui hyvältä kun saattoi runojen avulla koskettaa ja kannustaa ihmisiä.

Keikan jälkeen jäin miettimään miksi nykyisessä sairaalakulttuurissa on niin vaikea sanoa kannustavia sanoja tai koskettaa toista muuten kuin pakollisten toimenpiteiden yhteydessä. Miksi emme uskalla enää olla ihmisiä toisillemme? Itselläkin on valitettavasti hyvin paljon kokemusta sairaalamaailmasta, joukkoon mahtuu niin ikäviä kuin hyviäkin kokemuksia. Viime aikoina tosin ne ovat olleet enemmän niitä ikäviä. Parin viime vuosikymmenen aikana yhä lisääntyvä tehokkuus on johtanut siihen että ihminen itse tuntuu unohtuvan kaiken tohinan keskellä. Olenkin taipuvainen ajattelemaan että mitä pitemmälle tehokkuus ja erikoistuminen viedään, sitä vähemmän ihmisestä enää nähdään. Nykyään järjestetään koulutusta potilaan kohtaamisesta ja esitellään erilaisia projekteja ja hankkeita, mutta silti tuntuu että esitteiden ylevät arvot ja hieno terminologia eivät toteudu käytännössä. Ennen ei puhuttu mitään potilaan kohtaamisesta, mutta silti ihminen nähtiin kokonaisvaltaisemmin ja kohdattiin paljon aidommin kuin nykyään.

Eri yhdistyksissä toimivat vapaaehtoiset vertaistukihenkilöt sen sijaan ovat nimenomaan niitä lähimmäisiä, joita me kaikki tarvitsemme hädän hetkellä. He uskaltavat olla ihmisiä, jotka asettuvat toisen matkakumppaniksi ja kulkevat rinnalla niin kauan kuin se on tarpeen. He antavat oman elämänkokemuksensa olla oppaana tällä matkalla.

 

Ihmisen kosketus

Pankkivirkailija tarttuu minua kädestä

ja katsoo minua silmiin.

               Käsi on lämmin ja pehmeä.

 

Sairaalassa kukaan ei koskaan tehnyt niin.

Ottaa kädestä ja pysähtyä.

Pitää kiinni ja kuunnella.

               Katsoa suoraan silmiin.

Uskaltaa olla ihminen ihmiselle.

 

Ei siihen tarvita pitkää koulutusta tai erikoistumista.

Riittää kun kuuntelee omaa sydäntään.

 

Uskaltaa olla ihminen ihmiselle.

 

- Teija Anneli, Musta Orkidea 2010