Matkustin viime viikolla junalla pohjoiseen. Kun raahasin matkalaukkua portaita ylös Pohjois- suomalaisella rautatieasemalla kuulin jotain outoa viereltäni. Vieressäni portaita nousi neljä nuorta miestä, jotka tarjosivat ystävällisesti apuaan. Ensin en edes tajunnut että he puhuivat minulle. Kysyin: - Niin mitä? – Saadaanko auttaa, tarvitsetko apua? Pari heistä taisi olla ulkomaalaista, koska he puhuivat keskenään jotain muuta kuin suomea. Kysymys sai minut hämmentymään. – Joo, ilman muuta, sain sanottua. – Kiitos vaan! Tämä on todella harvinaista, että joku tarjoaa apua. Matkustan nykyään työn ja esiintymisten takia paljon eri puolilla Suomea. Liikun eniten omalla autolla, mutta välillä myös julkisilla välineillä; junalla, linja-autolla tai lentämällä. Apua kaipaisin varmaan useamminkin matkalaukkujen kanssa, ja joskus rohkenen pyytää sitä jopa itsekin. Silloin kun apua kehtaa pyytää sitä yleensä myös saa. Mutta joku kynnys siinä on; joku estää tai saa vaikenemaan.

Muistan kuinka vuosi sitten olin viikon työmatkalla Etelä-Suomessa ja raahasin silloin paljon isompaa matkalaukkua pitkiä portaita ylös. Ensin vedin laukkua katua ylöspäin hivuttavan pitkän matkan ja sitten edessä oli kymmeniä rappusia, huh! Olin varmaan vähän naurettavakin näky laukkuni kanssa, kun nousin portaita ylös takaperin ja kiskoin laukkua kaksin käsin porras kerrallaan. Välillä pysähdyin vetämään henkeä. Vierelläni kulki kaksi keski-ikäistä miestä, jotka katselivat kiireettöminä maisemia ja pysähtyivät aina välillä ottamaan valokuvia harmaasta ja sateisesta maisemasta. (suomalais-slaavilainen melankolinen maisema, kuin suoraan sielustamme!). Odotin koko ajan että he tarjoaisivat apua, mutta sitä ei kuulunut. Purin hammasta ja mietin pyytäisinkö itse apua. Jokin sisälläni esti sen, oliko se kuuluisa suomalainen sisu vai ihmispoloista riivaava pikkupiruko se iski, että pidin suuni kiinni. Minähän en teiltä apua pyydä, kun ette sitä tajua itse tarjota!  Aivan älytöntä; niitä mielensäpahoittajan juttuja. (Piileeköhän meissä jokaisessa pieni mielensäpahoittaja?) Pääsin lopulta perille museoon, jätin laukkuni säilytykseen ja lähdin tutustumaan taideaarteisiin. No, kuinka ollakaan nämä samat miehethän siellä olivat ja katselivat tauluja keskustellen niistä hyvin sivistyneen näköisinä. Minä mietin menisinkö sanomaan, että miksi ihmeessä ette auttaneet minua portaissa? En tietenkään mennyt. No onneksi näyttely tarjosi muuta ajateltavaa, mutta tapaus tuli mieleeni viime viikolla kun em. nuoret miehet yllättivät minut ystävällisyydellään.

Em. kertomus on vain pieni esimerkki avusta, sen pyytämisestä, tarjoamisesta ja vastaanottamisesta. Kohtaan paljon ihmisiä, jotka kaipaisivat apua, joko henkistä tukea tai konkreettista apua arkeensa. Apua on kuitenkin jostain syystä vaikea saada ja myös pyytää silloin kun sitä eniten tarvitsee. Pitäisikö meidän opetella sanomaan enemmän asioita ääneen? En jaksa tehdä tätä yksin, voisitko auttaa. Miksi pelkäämme sitä? Meillä on toki kulttuuriperimässä vahva yksinpärjäämisen eetos; yksin sinun pitää pärjäämän ja taakkasi kantaman! Hammasta purren sinnittelemme vaikka läpi harmaan kiven, mutta niin yksin, niin yksin. Elämä olisi paljon helpompaa ja kevyempää kuin osaisimme pyytää ja tarjota apua aktiivisemmin. Tuntematta häpeää tai huonommuutta siitä että tarvitsemme sitä. Jokainen meistä kaipaa ja jopa tarvitsee joskus apua, mutta olemmeko valmiita vastaanottamaan sitä? Avun pyytäminen ja vastaanottaminen vaatii nöyrtymistä; silloin joutuu astumaan alas jalustalta jonne on itsensä asettanut. Tiedän omasta kokemuksesta ettei avun pyytäminen ole helppoa varsinkaan ihmiselle joka on tottunut itse sitä antamaan. Avun antaminen on osa ihmisyyttä, samoin sen vastaanottaminen. Se yhdistää meidät toisiimme. Meidän ei tarvitse pärjätä yksin, aina ei tarvitse jaksaa kantaa koko taakkaa yksin. Uskon jakamiseen, se auttaa ainakin vähän. Se minkä voi jakaa, kannattaa jakaa toisten kanssa. Silti jokaiselle meistä jää tarpeeksi kannettavaa.