Reilu viikko sitten Oulussa sai ensiesityksensä Friends of Dymhna- an opera about depression tanssiteos, joka käsittelee masennusta nykytanssin keinoin. Kyseessä on koreografi Carl Kniffin henkilökohtainen tutkimusmatka aiheeseen. Minulla oli ilo olla mukana seuraamassa harjoituksia ja kommentoimassa teosta esityksen jälkeen järjestetyssä yleisökeskustelussa. Itseäni kiinnostaa nimenomaan se miten vaikeitakin asioita ja kipeitä kokemuksia voi käsitellä taiteen keinoin. Näin on itse asiassa tehty jo antiikin Kreikassa, missä masennusta hoidettiin juuri tanssin, lyriikan ja huilunsoiton avulla. Mielestäni luovat terapiamenetelmät pitäisikin ottaa tehokkaammin käyttöön myös nykypäivänä. Aiheen henkilökohtaisuudesta huolimatta teos pyrkii nousemaan yleisemmälle tasolla ja onnistuukin siinä.
Dymphna oli 600-luvulla elänyt katolinen pyhimys, masentuneiden ja mielisairaiden suojelija. Pyhimykseen liittyvä turva ja toivo ovat myös avainsanoja toipumisen tiellä. Teoksen alaotsikko ’ an opera about depression’ viittaa aiheen käsittelytapaan, eikä suinkaan teoksen muotoon. Teoksessa ei ole oopperaa eikä muutakaan elävää musiikkia, sen sijaan voimakas ääni- ja visuaalinen maailma siinä kyllä on. Tekijä perustelee viittausta oopperaan sillä, että oopperalle ovat ominaista syvät tunteet ja henkilökohtaiset aiheet, niin kuin tässäkin tanssiteoksessa. Vaikka kyseessä on tanssiteos, siihen on yhdistetty puhetta, mikä mielestäni on hyvä ja toimiva valinta. Teksti on syntynyt tanssijoiden omista kokemuksista, jotka koreografi Knif on pukenut sanoiksi. Teoksen henkilökohtaisuus syntyykin erityisesti juuri poeettisen tekstin kautta, pelkästään tanssin ja liikkeen avulla ilmaistuna aihe saattaisi jäädä paljon vieraammaksi. Toisaalta liika henkilökohtaisuus on etäännytetty kääntämällä teksti englanniksi, mikä herättää katsojissa monenlaisia mielipiteitä. Osa kokee vieraan kielen etäännyttävän liikaakin ja häiritsevän keskittymistä tanssiin. Siinä mielessä onkin hyvä että teksti on käsiohjelmassa suomennettuna, mihin voi tutustua rauhassa vielä jälkeenpäin. Toisaalta on myös valintakysymys mihin esitystä katsoessaan keskittyy ja suuntaa huomion; pyrkiikö liikaa ymmärtämään sitä mitä sanotaan vai keskittyykö aistimaan liikkeen, valon ja äänen vuoropuhelua. Joka sanaa ei tarvitsekaan ymmärtää, heikommallakin kielitaidolla saa jo kiinni teoksen tematiikasta; surusta ja masennuksesta. Muutaman avainsanan ymmärtäminen auttaa mielestäni jo pitkälle teoksen avautumisessa.
Itselleni noita avainsanoja olivat: ' I’m so sad, this is sorrow.' Nuo sanat viittaavat masennuksen takana olevaan tunnekokemukseen, suruun, jonka taustalla puolestaan ovat usein menetykset ja muut vaikeat elämänkokemukset. Onkin tärkeää ymmärtää ettei masennus synny tyhjästä tai ilman syytä, vaikka se kokemuksellisesti saattaakin joskus siltä tuntua. Teksti vihjaa eri ikävaiheisiin ja aikaisempiin elämäntapahtumiin. Osalla masennuksen juuret ovatkin jo kaukana menneisyydessä, osalla masennus liittyy enemmän nykyhetken elämäntilanteeseen. Ihminen ei synny eikä kasva tyhjiössä, vaan nimenomaan interpersoonalliset suhteet tekevät meistä ihmisiä. Valitettavasti juuri näihin suhteisiin liittyvät ristiriidat voivat joskus olla masennuksen taustalla. Näinä masennuksen kulta-aikoina on muutenkin tärkeää pysähtyä miettimään ilmiön laajempaa sosiaalista yhteyttä meneillään olevaan aikakauteen; mitä masennus kertoo siitä ajasta mitä elämme. Onko se myös vastareaktio nykymaailman maaniselle menolle, suorituspaineille ja tehokkuusvaatimuksille?
On hyvin mielenkiintoista ja rohkeaa käsitellä masennusta nimenomaan tanssin keinoin, sillä masennushan jähmettää liikkeen, niin sisäisen maailman kuin ulkoisen olemuksen. Siksi masennuksen olemuksen ilmaiseminen nimenomaan liikkeen kautta onkin haastavaa. Pelkästään flegmaattisen hidas, jähmeä ja sulkeutuva liike olisi liian yksinkertainen keino pyrkiä kuvaamaan paljon monimutkaisempaa ilmiötä. Teoksessa on paljon toistuvia liikesarjoja, jotka ulospäin vaikuttavat pakonomaisilta rituaaleilta, joista on vaikea päästä kokonaan eroon. Samoin masentuneen mielen sisällä ajatukset kulkevat samoja ratoja, joita on vaikea saada muutettua. Tekstissä sanotaankin suoraan: ’ This is never ending’. Osalle katsojista tämä on ahdistava kokemus. Toisaalta nimenomaan toisto tuo ilmi sen tosiasian, ettei aina ole odotettavissa täydellistä paranemista, vaan toipuminen voi pikemminkin tarkoittaa sitä että masennus muuttuu siedettävämmäksi olotilaksi, joka mahdollistaa myös muun elämän. Siinä mielessä tekijät ovat osanneet välttää yliampumista ja aiheen pinnallistamista. Teos ei kuitenkaan vaivu synkkyyteen, vaan siinä on mukana myös vahva toivon elementti; masennuksesta huolimatta elämä jatkuu. Kuten tekstissä sanotaan, teoksen subjekti etsii nyt toisenlaista iloa, mikä kenties merkitsee myös kevyempää tapaa olla olemassa.
Friends of Dymphna- on opera about depression.
Koreografi Carl Knif, tanssijat Jonna Aaltonen, Terhi Vaimala ja Carl Knif. Valosuunnittelija ja visualisti Jukka Huitila, äänisuunnittelija Aake Otsala. Tuotanto JoJo- Oulun Tanssin Keskus.
Esitykset Kulttuuritalo Valveella Oulussa 26.3., 27.3. ja 28.3. 2015.
