Aika-ajoin keskustelu masennuksesta nousee voimakkaammin esiin. Aiheeseen liittyy monenlaisia kysymyksiä ja näkökulmia. Mitä masennus oikein on ja mistä se johtuu? Onko se pelkkää aivokemiaa vai hankalien tunteiden tukahduttamista? Onko sen taustalla traumaattisia elämäkokemuksia, ratkaisemattomia sisäisiä ristiriitoja tai ulkoisia konflikteja? Vai onko se kuormittavan elämäntilanteen aiheuttamaa uupumusta, yksinäisyydestä seuraavaa osattomuuden kokemusta tai syrjäytymisen aiheuttamaa toivottomuutta ja näköalattomuutta? Kuinka monen ns. masennuksen kohdalla onkin itseasiassa kysymyksessä menetysten aiheuttama luonnollinen ja terve suru? Se voi olla kaikkia näitä, riippuen siitä millaisen näkökulman asiaan valitsemme.

Masennuksesta puhutaan uutena kansantautina, vaikkei se olekaan mikään uusi ilmiö. Kautta aikojen on ollut ihmisiä, jotka ovat aika ajoin vaipuneet synkkyyteen, ja osa ihmisistä on herkempiä reagoimaan vaikeisiin asioihin masentumalla. Aikaisemmin tästä käytettiin romanttista nimitystä melankolia, jolloin kyse oli ajoittaisesta tai joskus pysyvämmästäkin alakulosta. Nykyään masennus on yleisessä käytössä oleva termi, jonka hämyisiin verhoihin puetaan moni muukin asia. Aina se mitä masennukseksi kutsutaan, ei suinkaan ole kliininen sairaus, vaan jotain muuta.

Mutta onko se, mitä ajattelemme masennuksen syistä niin tärkeää, kuin miten sitä hoidamme? Osa lääkäreistä ja terapeuteista haluaa hoitaa masennuksen mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti pois, osa puolestaan haluaa pureutua perusteellisemmin masennuksen taustalla oleviin syihin. Sillä mitä ajattelemme masennuksen syistä, on merkitystä, sillä se ohjaa myös hoitovalintoja. Viimeisten vuosikymmenten aikana on ollut vallalla hyvin voimakas biologinen lähestymistapa moniin ihmisen kokemiin ongelmiin ja inhimillisen elämän ilmiöihin. Masennuksen syytä on etsitty viime vuosikymmeninä varsinkin aivokemiasta.  Pitkään oli pinnalla nk. serotoniini-teoria, jonka mukaan masennus nähdään vain aivojen välittäjäaineiden epätasapainotilana. Tällöin ajatellaan että tilanne on hoidettavissa yksinkertaisesti antamalla henkilölle lääkettä, joka korjaa tämä epätasapainotilan. On suuri menetys, jos ihminen typistetään ja redusoidaan biologiansa vangiksi sen sijaan että hänet nähtäisiin muuttuvana ja muokkautuvana, ja toisaalta myös aktiivisesti ympäristöön vaikuttavana toimijana. Nykyään jo tiedetään että aivot muokkautuvat jatkuvasti. On mielenkiintoista, että terapiassa aivoissa tapahtuu samanlaisia muutoksia serotoniinitasoissa kuin lääkitystä käyttämällä, sen lisäksi ihminen saa käsitellä asioita ja tutkia tunteitaan vuorovaikutuksessa toisen elävän subjektin kanssa. Myös hermoverkkojen väliset yhteydet voivat lisääntyä ja vahvistua vuorovaikutuksessa, mikä on tiedetty jo pitempään pienten lasten kehitystä kuvaavien varhaisen vuorovaikutuksen tutkimusten perusteella. Integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsonin mukaan toimiva psykoterapia muokkaa myös aivoja.

Joskus saattaa silti olla tilanteita jolloin lääkitystä tarvitaan. Lähinnä silloin kun kyseessä on vakava masennus tai vaikea kaksisuuntainen mielialahäiriö, oikeanlainen lääke voi olla tarpeen. Suurin osa masennustapauksista on onneksi lievempiä. Vaikeimmin masentuneet muodostavatkin vain 10 % niistä potilaista, joille määrätään masennuslääkkeitä. Herääkin kysymys syökö 90 % lääkkeitä turhaan? Lievä tai keskivaikea masennus on sekä tutkimusten että kokemusperäisen tiedon mukaan hoidettavissa terapialla aivan yhtä hyvin, ja jopa paremmin ilman lääkkeitä. Monet tutkimukset osoittavat että terapian vaikutus säilyy paljon pitempään kuin pelkän lääkehoidon, sen sijaan lääkityksen lopettamisen jälkeen oireet uusiutuvat herkemmin ja nopeammin. Osa masennustiloista voi mennä ohi jopa itsestään sopivan psykososiaalisen tuen avulla. Lääkkeiden käytön rajusta kasvusta huolimatta monen masennustila kroonistuu ja entistä useampi jää työkyvyttömyyseläkkeelle juuri mielenterveyssyistä. Masennuslääkkeet eivät siis olekaan niin tehokkaita, että ne pitäisivät ihmisen työkykyisenä.

Viime syksynä Suomessa vieraili maailmalla paljon kohua herättänyt amerikkalainen psykologian professori Irving Kirsch, joka on 1990-luvulta lähtien tutkinut miten suuri osuus placebo- eli lumevaikutuksella on masennuksen lääkehoidossa. Kymmenissä meta-analyyseissään hän on tullut siihen johtopäätökseen, että suuri osa masennuslääkkeiden väitetystä tehosta perustuu nimenomaan placebolle, ei niinkään lääkkeen vaikuttavalle ainesosalle. Usein nimenomaan hoidetuksi tulemisen kokemus ja nk. placebo-vaikutus voi olla jopa suurempi kuin lääkkeiden vaikutus. Placebossa keskeistä on turvallisuuden tunne ja toivoa antava elementti, mikä syntyy potilaan ja hoitavan henkilön kohtaamisessa. Tärkeää on että avunhakija tuntee tulevansa kuulluksi. Ymmärrettävistä syistä Kirsch ei ole kovin suosittu henkilö lääketeollisuuden piirissä, sillä tutkimusryhmineen hän on onnistunut vuosien saatossa paljastamaan vääristeltyjä ja manipuloituja tutkimustuloksia. Tapana on jättää epäedulliset tutkimustulokset julkistamatta, ja julkaista vain ne tulokset, jotka ovat tavoitteen kannalta suotuisia. Suuri yleisö ei valitettavasti tiedä juuri mitään näistä tutkimuksista, sillä ne ovat saaneet aivan liian vähän huomiota julkisessa mediassa. Kohua asian ympärillä on riittänyt Suomessakin, kun v. 2014 psykologi Aku Kopakkala irtisanottiin Mehiläisen kuntoutusjohtajan paikalta hänen esitettyä kriittisiä kommentteja masennuslääkkeistä MOT-ohjelmassa. Kopakkalan mukaan 80 % masennuslääkkeiden tehosta johtuu nimenomaan lumevaikutuksesta. Epäilyttävää on myös Käypä hoito-suosituksia sorvaavien lääkäreiden kytkennät lääketeollisuuteen.

Paitsi masennuslääkkeiden tuputtaminen lieväänkin mielipahaan ongelmana tällä hetkellä on, että koulutettuja psykoterapeutteja on aivan liian vähän tarpeeseen nähden, jolloin vain pieni osa avun tarvitsijoista pääsee psykoterapiaan. Julkisella sektorilla ei voida antaa tarpeeksi tiivistä ja pitkäkestoista psykoterapiaa, jolloin hoito on joko muutaman kerran kriisiterapiaa tai harvajaksoista seurantaa. Joissakin tapauksissa tämäkin voi riittää, mutta suuria psykologisia läpimurtoja on tällöin turha odottaa. Varsinaista KELA:n korvaamaa kuntoutuspsykoterapiaa saa vain yksityisellä sektorilla, ja osalle sv-korvauksen jälkeen itse maksettavaksi jäävä omavastuuosuuskin on liian suuri tuloihin nähden. Toisaalta on kysymys myös siitä miten ihminen asioita arvottaa. Moni keskituloinen käyttää rahaa monenlaisiin tarkoituksiin, mutta ei ole valmis maksamaan psykoterapian omavastuuosuutta. Psykoterapia ei suinkaan ole helppo tie, vaan sopii ihmiselle joka haluaa tutustua paremmin itseensä ja joka on valmis käsittelemään myös vaikeita asioita. Onneksi nykyään yhä useampi rohkenee hakea apua ongelmiinsa, sillä se on myös satsaus tulevaisuuteen ja parempaan elämään.