Tällä viikolla on vietetty mielenterveysviikkoa teemalla Varjosta valoon. Monilla paikkakunnilla viikko aloitetaan perinteisesti kynttiläkulkueella, jolloin sytytetään kynttilät itsemurhan tehneiden muistoksi. Tapahtuman tarkoitus on paitsi muistaa läheisiä myös saada vertaistukea muilta läheisensä itsemurhan kautta menettäneiltä ja nostaa arka aihe julkisen keskustelun piiriin. Yleisönosastolta sattui silmiini erään poikansa menettäneen äidin katkera kirjoitus, missä hän kertoi, ettei aio osallistua mihinkään tällaiseen tempaukseen. Hänelle kaikki kuolemaan liittyvät muistopäivät ovat edelleen liian kipeitä ja raskaita. Senkin voi hyvin ymmärtää, ettei jaksa eikä halua osallistua tällaiseen toimintaan, eikä sitä edes tarvitse itseltään vaatia. Mutta niille jotka jaksavat ja haluavat kynttilätempaus on mielestäni kaunis ja tärkeä ele niiden ihmisten muistolle, jotka eivät jaksaneet enää elää, vaan halusivat itse päättää elämänsä päivät.

Suomessa tehtiin v. 2012 tilastojen mukaan 873 itsemurhaa ja n. 20 000 yritystä. Todennäköisesti jokainen meistä tuntee tai ainakin tietää jonkun joka on päätynyt tuohon lopulliseen ratkaisuun. Vaikka itsemurhat ovat 1990 luvulta vähentyneet 40 %, tehdään niitä edelleen hälyttävän paljon. Suomessa itsemurhia tehdäänkin enemmän kuin muissa Pohjoismaissa ja monessa muussa Euroopan maassa. WHO:n mukaan kaikilla mailla tulisi olla kansalliset itsemurhien ehkäisyohjelmat. Suomessa sitä ei vieläkään ole, vaikka v. 1987 aloitettu itsemurhien ehkäisyprojekti ja monet muut paikalliset projektit, esim. Masennustalkoot ja Mielimaasta projektit ovatkin tuottaneet hyvää tulosta. Monen, ellei melkein jokaisen itsemurhan taustalla on jonkinasteinen masennus, siksi masennuksen hyvä hoito onkin erittäin tärkeää. Valitettavasti näin ei useinkaan tapahdu, vaan ihminen jää aivan liian usein yksin pahan olonsa kanssa. Masennuksen esiintyvyys väestössä keskimäärin on n. 5-7 %, ja elämänsä aikana viidennes väestöstä käy läpi ainakin yhden masennusjakson. Tälläkin hetkellä n. 200 000 suomalaista on depressiossa, mutta vain kolmasosa heistä saa siihen asianmukaista hoitoa. Ja asianmukaista hoitoa ei todellakaan ole pelkkä lääkeresepti ja kontrollikäynti kerran vuodessa. Tällä hetkellä maassamme on satsattu aivan liian vähän henkiseen hyvinvointiin, ja kunnilla on aivan liian vähän resursseja eli mielenterveydenammattilaisia, joiden vastaanotolle pääsee silloin kun apua tarvitsee. Samaan aikaan eläkeikää ollaan nostamassa, vaikka erilaiset mielenterveyden häiriöt ovat suurin syy ennenaikaiseen eläköitymiseen, joten kyseessä on suuri yhteiskunnallinen asia, joka päättäjien kannattaisi ottaa vakavasti.

Joka toinen päivä Suomessa joku vanhus tappaa itsensä. Usein iäkkään ihmisen itsemurhan taustalla on yksinäisyys, masennus tai erilaiset sairaudet. Vanha ihminen ei jaksa eikä halua enää elää, kun elämä tuntuu pelkältä kärsimykseltä. Moniin fyysisiin sairauksiin liittyykin tavanomaista suurempi masennusriski; mm. sydän- ja verisuonisairaudet, reumasairaudet ja muut kiputilat, syöpäsairaudet, Parkinsonin tauti ja kilpirauhasen vajaatoiminta ovat tällaisia sairauksia. Jos potilaan hoito keskittyy vain fyysisiin oireisiin, voi huomiotta jäädä se miten ihminen henkisesti jaksaa. On arvioitu että yleislääkärin vastaanoton potilaista n. 10-15 %:lla on varsinainen masennustila ja n. kolmasosalla heistä on jonkinasteisia masennusoireita. Siksi myös fyysisiä sairauksia hoidettaessa pitäisi aina ottaa huomioon psyykkinen jaksaminen ja sosiaalinen elämäntilanne, sillä paitsi sairaudet myös erilaiset elämäntilanteeseen ja ihmissuhteisiin liittyvät asiat voivat aiheuttaa masennusta.

Toinen suuri ryhmä ovat nuoret miehet, jotka eivät löydä omaa paikkaansa tässä yhteiskunnassa, heillä taustalla saattavat olla myös pettymykset ja ihmissuhdevaikeudet, joita ei pysty käsittelemään. Myös täydellisyyden tavoittelu tuntuu olevan yleistä, varsinkin lahjakkaat tytöt ja nuoret naiset ahdistuvat ja masentuvat herkästi kovasta kilpailusta, missä koko ajan täytyy todistaa olevansa hyvä kaikessa mitä tekee. Silloin nuori ihminen tarvitsisi rinnalleen itseään kokeneemman, elämää nähneen ja viisaan ihmisen apua ja tukea, jonka kanssa voisi keskustella ja peilata omaa kokemustaan, ajatuksia ja tunteita. Tällöin oma pettymys ehkä asettuisi oikeisiin mittasuhteisiin. Elämään kuuluvat väistämättä erilaiset pettymykset, epäonnistumiset, vastoinkäymiset ja menetykset, mutta vaikuttaa siltä että nykyihminen on kaikista tietotaidoistaan huolimatta usein hyvin avuton ja keinoton käsittelemään tällaisia asioita. Ehkä meidät on harhautettu uskomaan että elämää voi hallita ja kontrolloida, ja että kaikki menee niin kuin minä itse haluan tai olen suunnitellut. Ja niinhän se ei todellakaan mene.